Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Ukkosklaanin tarinat

 

Täältä löydät kaikki Ukkosklaanin tarinat

 

Vieraskirja  [ Kirjoita ]

Nimi: Poppana

25.06.2019 21:33
Ukkosklaani, Luku 1, Kaihomieli

”Lillukkatassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?”
Kaihomieli seurasi kivenlohkareensa edestä, kuinka Lillukkatassu vastasi myöntävästi. Nuoren naaraan rinta oli pörhistynyt ylpeydestä tämän katsoessa klaaninsa päällikköä.
”Hän on liian nuori soturiksi”, Kaihomielen vieressä istuva Karhusydän kuiskasi tälle.
”Shhh”, Kaihomieli kuiskasi takaisin, kun Ukkostähti jatkoi seremoniaa.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta”, voimien, jotka päällikkö oli saanut vasta puoli kuuta sitten, Kaihomieli lisäsi ajatuksissaan, ”annan sinulle soturinimesi”, Ukkostähti ilmoitti. ”Lillukkatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Lillukkakyntenä. Tähtiklaani kunnioittaa urheuttasi ja nokkeluuttasi, ja hyväksymme sinut Ukkosklaanin täydeksi soturiksi.”
”Lillukkakynsi, Lillukkakynsi!” klaani puhkesi suosionosoituksiin, ja epäilyksistään huolimatta Kaihomieli oli yksi äänekkäimmistä onnittelijoista. Olihan Lillukkakynsi kuitenkin hänen pentunsa. Katsoessaan, miten ylpeänä nuori naaras kohtasi klaanitoverinsa, Kaihomieli ajatteli Tuulitassua, hänen toista pentuaan. Pyynnöistä huolimatta tämä ei ollut suostunut jättämään Salamaklaania, eikä Kaihomieli sen takia koskaan näkisi, kuinka tästä tulisi soturi. Kun Kaihomieli oli synnyttänyt kaksi naaraspentuaan yhdeksän kuuta sitten, hän ei ollut osannut kuvitellakaan, että ei tulisi elämään toisen pentunsa kanssa kuin kahdeksan kuun ajan. Vielä vähemmän hän oli osannut kuvitella Tähtiklaanin haluavan muodostaa toisen klaanin Salamaklaanin rinnalle ja että se halusi hänestä, Kaihomielestä tulevan uuden klaanin parantaja.
”Hän ei saanut eilen kiinni hiirtä, jonka olisi pitänyt olla selvä tapaus”, Karhusydän sanoi ja palautti Kaihomielen ajatuksistaan takaisin tähän hetkeen.
”Hän oppii vielä”, parantaja vastasi kärsivällisesti. Hänen tehtävänsä ei ollut sanoa klaaninsa päällikköä vastaan.
”Hänen tulisi oppia se oppilaana”, Karhusydän murahti painottaen sanaa oppilas enemmän kuin oli tarpeen.
”Klaani tarvitsee sotureita”, Kaihomieli vastasi.
”Kunhan vain sanon mielipiteeni”, Karhusydän alkoi asettua puolustuskannalle. Kaihomieli aisti naaraan kiihtyvän ja kiiruhti rauhoittelemaan tätä:
”Olet ihan oikeassa”, parantaja myönsi. ”Salamaklaanissa Lillukkakynttä ei oltaisi nimitetty soturiksi vielä ainakaan kahteen kuun kiertoon.”
Karhusydämen kasvoille nousi myötäilevä ilme ja tämä oli jo vastaamassa, kun Kaihomieli jatkoi tiukemmin:
”Mutta me emme ole enää Salamaklaanissa. Ukkosklaani on vasta vajaan kuun vanha ja tarvitsee sotureita puolustamaan rajojaan. Oppilaat vaativat valvontaa, eikä klaanilla ole tällä hetkellä asettaa siihen kissoja. Oppilaana Lillukkakynsi olisi ollut enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Hän ehtii opetella taitavammaksi saalistajaksi soturinakin. Tärkeintä on, että hän voi tästä eteenpäin lähteä yksin saalistamaan ja tuoda klaanilleen tarvittua riistaa.”
Kaihomieli seurasi puhuessaan, kuinka Karhusydämen ilme muuttui sitä nöyremmäksi, mitä pidemmälle hän jatkoi. Vaikka naaralla ei ollutkaan vielä kaikkia parantajan taitoja, tällä oli silti parantajan auktoriteetti, sillä varapäällikkö nyökkäsi vain hyväksyvästi hänen lopetettuaan puhumisen. Ruskea naaras poistui nöyränä paikalta ja meni jopa onnittelemaan uutta soturia.
Oikeastaan Kaihomielelle tuli hiukan huono omatunto siitä, miten helposti Karhusydän alistui. Aiemmin, heidän kummankin ollessa yhä sotureita Salamaklaanissa, toinen naaras olisi väittänyt vastaan tosissaan. Nyt hänen esitystään saattoi kutsua lähinnä laimeaksi. Sellaista se nyt varmaan tulisi olemaan, Kaihomieli ajatteli. Hän mielistelisi Ukkostähteä ja kaikki muut häntä.
”Emo!” Lillukkakynsi huusi innoissaan onnittelijoidensa keskeltä. Ehkä oma pentu vielä kohtelisi Kaihomieltä kuten ennenkin, naaras ajatteli toiveikkaana ja loihti kasvoilleen iloisen ilmeen lähtiessään onnittelemaan uutta soturia.

Ilta alkoi jo hämärtää, kun Ukkostähti ilmoitti kokoukseen lähtijät:
”Kaihomieli, Hiillossydän ja Lillukkakynsi”, päällikkö murahti. ”Te lähdette mukaani edustamaan Ukkosklaania ensimmäisessä klaanien välisessä täyden kuun kokoontumisessa. Karhusydän, sinä jäät vastuuseen leiristä.”
Varapäällikkö nyökkäsi hyväksyvästi ja siirtyi Sadeviiksen, toisen leiriin jäävän soturin viereen istumaan. Kaihomieli vilkaisi heidän suuntaansa, mutta naaraat olivat jo kumartuneet keskustelemaan, joten hän ei raaskinut mennä sanomaan heille hyvästejä. Kaihomieli oli juuri suuntaamassa leirin suulle siirtyneen Ukkostähden luo, kun ilmaa halkoi terävä ääni:
”Soturilain mukaan vastanimettyjen soturien tulee nimensä saatuaan istua hiljaisessa vartiossa yhden yön ajan.”
Kaihomieli kääntyi ympäri vain nähdäkseen olevansa napit vastakkain vihaisen Hiillossydämen kanssa.
”Olet aivan oikeassa–”, naaras alkoi heti rauhoitella niskakarvat pystyssä murisevaa soturia, mutta Ukkostähti keskeytti hänet.
”Veli”, päällikkö sanoi ja kiilasi parilla harppauksella heidän väliinsä. ”Varmasti sinä ymmärrät, että meidän tulee esittäytyä yhtenäisenä ja voimakkaana klaanina. Kun Salamaklaani näkee, että olemme kykeneviä nimittämään uusi sotureita ja kasvattamaan näin klaaniamme, heidän täytyy ottaa mielipiteemme huomioon.”
”Mutta rikomme Tähtiklaania vastaan”, soturi murisi osoittamatta minkäänlaisia rauhoittumisen merkkejä päällikkönsä edessä. Vasta vajaa kuu sitten kaksi kollia olivat olleet tasa-arvoisia, eikä Hiillossydän selvästikään ollut vielä oppinut tottelemaan hänen veljensä uutta asemaa.
”Kaihomieli”, soturi jatkoi ja yllätti sekä Ukkostähden että Kaihomielen itsensä kääntymällä tämän puoleen. ”Etkö sinä ole kanssani samaa mieltä? Eikö Tähtiklaani olekaan meille vihainen, jos rikomme näin pian soturilakia?”
Vastahakoisesti Ukkostähtikin kääntyi katsomaan kaksikkoa pienempää naarasta, joka oli jo ehtinyt toivoa päässeensä pälkähästä, kunnes Hiillossydän oli kääntynyt hänen puoleensa. Taas, jo toisen kerran saman päivän aikana, häneen vedottiin klaanin parantajan asemassa, eikä se tuntunut naaraasta ominaiselta. Hän tunsi olonsa huijariksi, kun häneen luotettiin näin. Olihan Tähtiklaani ilmestynyt hänelle unissa ja opettanut hänelle parantamisen saloja, mutta se ei ollut missään vaiheessa puhunut roolin tästä puolesta. Että parantajan vastuu jatkui paljon pelkkää parantamista pidemmälle. Jos Kaihomieli olisi vain voinut kieltäytyä, sanoa ”kiitos, mutta ei kiitos, en halua ryhtyä uuden klaaninne parantajaksi”. Se ei kuitenkaan ollut ollut vaihtoehto – tai ainakaan sellainen, jonka naaras olisi uskaltanut tehdä. Ja niin hän nyt seisoi tässä, kahden itseään paljon suuremman ja vahvemman uroksen katseen alla vastuullisena heidän riitansa selvittämisestä. Hyvä Tähtiklaani, antakaa minun löytää oikeat sanat tähän! Kaihomieli rukoili.
”Hiillossydän on oikeassa: soturilaissa sanotaan, että jokaisen uuden soturin tulee valvoa klaaninsa leiriä yön yli”, Kaihomieli aloitti ja jatkoi: ”Mutta siinä sanotaan myös, että päällikön sana on soturilaki ja jos klaanisi päällikkö päättää, että Lillukkakynsi voi hoitaa valvontatehtävänsä suojelemalla kokoukseen lähtevää saattuetta, on tämä silloin hyväksyttävää ja Tähtiklaani katsoo sen sopivaksi.”
Hiljaisuus laskeutui Kaihomielen sanojen myötä ja se tuntui levittäytyvän klaanin ylle vaarallisena peittona. Parantaja pelkäsi, miten kollit reagoisivat hänen sanoihinsa. Oliko hän osannut puhutella heitä oikein? Kaihomieli ymmärsi nyt, kuinka herkkä uusi klaani oli virheille. Jos Hiillossydän päättäisi lähteä, klaani todennäköisesti luhistuisi. Sehän oli jo tällaisenaankin lähestulkoon tuhoon tuomittu! Kolme soturia ja kolme pentua ei kuulostanut edes mahdolliselta. Jos Hiillossydän olisi sanonut tässä ja nyt jättävänsä klaanin, Kaihomieli olisi tehnyt samoin. Hän ei nähnyt Ukkosklaanilla tulevaisuutta jo senkin takia, että hänestä oli tehty klaanin parantaja.
Hiillossydän kuitenkin selkeästi näki heillä yhteisen tulevaisuuden, koska hitaasti soturin niskakarvat tasoittuivat ja tämä nyökkäsi Kaihomielelle. Ei Ukkostähdelle vaan Kaihomielelle, josta naaras arveli saavansa kuulla päälliköltä vielä, mutta ainakin tilanteesta oli toistaiseksi selvitty.
”Teidän täytyy lähteä, jos aiotte ehtiä Hopeapaadelle kuuhuippuun mennessä”, Karhusydän maukaisi ja laukaisi lopulta aukiolla vallinneen jännityksen. Riidasta yhä äreä Ukkostähti nyökkäsi varapäällikölleen ja johdatti nelikon taas leirin suulle.
”Valaiskoon Tähtiklaani polkunne!” Karhusydän huusi heidän peräänsä ja Kaihomieli hymyili tälle kiitollisena ennen kuin pujahti viimeisenä kallionhalkeaman kautta kuusen ali ja metsään.

Salamaklaani oli Hopeapaadella jo kun ukkosklaanilaiset saapuivat. Salviatähti istui paaden päällä ja ainakin kahdeksan muuta klaanin jäsentä istuivat ja seisoskelivat sen edustalla. Kaihomielen katse alkoi harhailla kissoissa yhtä tiettyä etsien. Oliko–
”Tuulitassu ei ole tullut”, Lillukkakynsi sanoi ennen kuin Kaihomieli ehti tulla samaan johtopäätökseen. Salaa naaras oli toivonut näkevänsä toisenkin pentunsa tänä yönä, mutta hän ymmärsi kyllä Salviatähden päätöksen olla ottamatta tätä mukaan kokoukseen. Haavat olivat vielä liian tuoreita. Jos Kaihomieli olisi nähnyt hopeanharmaan pentunsa, hän olisi saattanut pyörtää päätöksensä Ukkosklaaniin lähtemisestä. Hyvä Tähtiklaani sentään, se oli jo hänen toinen ajatuksensa tänään klaanin pettämisestä!
”Ryhdistäydy!” naaras murahti itsekseen juostessaan kuusten joukosta aukiolle. ”Sinä olet klaanin parantaja, sinun täytyy tukea Ukkostähteä ja vakuuttaa heidät toisen klaanin tärkeydestä!” Mutta miten vakuuttaa muut, kun Kaihomieli ei itsekään ollut kovin vakuuttunut? Siihen hänen pitäisi keksiä ratkaisu ja nopeasti, sillä matka kuusten suojista Hopeapaaden edustalle oli taitettu paljon nopeammin kuin hän olisi halunnut.
Astuessaan salamaklaanilaisten joukkoon nämä katsoivat Kaihomieltä epäilevästi. Naaras tunnisti jokaisen, olivathan he vasta kuu sitten asuneet samassa leirissä ja jakaneet saman tuoresaaliin, mutta yhtäkkiä jokainen vastassa olija näytti tuntemattomalta. Hän ei tiennyt, kenen kohdalle hänen tulisi parantajana pysähtyä ja häntä pelotti, että jos hän tervehtisi jotakuta, tämä ei välttämättä edes vastaisi hänelle.
”Usvasiipi”, Salamaklaanin parantaja Kurjensulka maukaisi Hopeapaaden juurelta kutsuvasti ja pelasti Kaihomielen syyttävien katseiden keskeltä. ”Kuulin, että Tähtiklaani valitsi sinut klaaninne parantajaksi.”
”Kaihomieli”, Kaihomieli vastasi istuessaan toisen, huomattavasti kokeneemman parantajan viereen. ”Vaihdoin nimeni Kaihomieleksi ja kyllä, olen Ukkosklaanin parantaja.”
”Vai niin”, Kurjensulka vastasi ja katsoi naarasta läpitunkevasti. Kaihomieli oli jo laskemassa päätään kunnioittavaan kenoon, kun tajusi olevansa nyt kollin kanssa saman arvoinen. Oli hankala pitää pää pystyssä vanhemman kissan katseen alla, mutta Kaihomieli teki parhaansa uuden klaaninsa takia. Hänen olisi osoitettava kaikille olevansa parantaja siinä samassa missä Kurjensulkakin ja että hän ansaitsisi samalla tavoin kunnioitusta kuin vanha kolli.
”Ja onko totta, että Karhusydämestä on tullut klaaninne varapäällikkö?” toinen parantaja jatkoi hiljaisuuden jälkeen.
”Hän on luovuttanut pentunsa Sadeviiksen hoitoon ja ottanut tehtävänsä vastaan kunnialla”, Kaihomieli vastasi mahdollisimman itsevarmasti vaikka hänestä tuntuikin, että toinen näki hänen esityksensä läpi.
”Kuningatar, joka luopuu pennuistaan ryhtyäkseen varapäälliköksi”, Kurjensulka maisteli sanoja suussaan. ”En ole koskaan kuullut vastaavasta.”
”Kaikella kunnioituksella, kuu sitten emme olleet kuulleet Ukkosklaanistakaan ja tässä se nyt seisoo elinvoimaisena Tähtiklaanin tahdosta”, Kaihomieli jatkoi saaden sitä enemmän rohkeutta puhutella toista parantajaa, mitä halveksuvammaksi tämä kävi.
”Niinpä kai”, Kurjensulka vastasi ja Kaihomielen olisi tehnyt mieli lyödä tätä. Luulisi, että edes Salamaklaanin parantaja olisi osannut kunnioittaa Tähtiklaanin toivetta muodostaa toinenkin klaani. Olihan se ollut yllättävä ja kieltämättä Ukkostähti oli yllättävä valinta klaanin päälliköksi, mutta se oli Tähtiklaanin toivo kaikesta huolimatta.
”Ja tämä Sadeviiksi”, Kurjensulka avasi suunsa taas Kaihomielen pettymykseksi. Hän oli jo ehtinyt toivoa, että kolli oli järkyttynyt kuulemastaan niin paljon, että ei enää sanoisi mitään, ennen päällikköjen puheita. Ilmeisesti näin ei ollut. ”Kuka hän on? Salamaklaanissa ei ole ollut Sade nimistä kissaa koko elinikäni aikana, mutta muistan kyllä kerran kuulleeni sen nimisestä kulkurista. Eivät kai he suinkaan satu olemaan yksi ja sama henkilö?”
”Älynne on yhtä terävä kuin muistin”, Kaihomieli vastasi nyt jo yhtä piikikkäästi toiselle parantajalle kuin tämä oli puhunut hänelle. ”Sadeviiksi oli tosiaan kulkuri, mutta nyt hän on Ukkosklaanin täysi soturi ja Tähtiklaanin hyväksymä.”
”Tähtiklaani onkin hyväksynyt viime aikoina kaikenlaista”, Kurjensulka mutisi ja sai Kaihomielen lopulta menettämään hermonsa.
”Epäiletkö Tähtiklaanin olevan väärässä vai miksi kyseenalaistat sen päätöksiä näin laajalti?”
”Kunhan mietin ääneen”, kolli vastasi. Kaihomieli murahti vain vastaukseksi. Hän käänsi huomionsa keskustelusta aukiolla liikkuviin kissoihin. Kaihomieli seurasi, kuinka Lillukkakynsi yritti keskustella Konnatassun kanssa, mutta keskustelu näytti aika yksipuoliselta, vaikka naaras ei kuullutkaan sanoja. Hiillossydän jutteli Iltakynnen kanssa. He tuntuivat sentään tulevan juttuun ja keskustelu näytti tasapuoliselta. Muut salamaklaanilaiset istuivat parin kissan ryppäissä ja Kaihomieli huomasi useammankin heistä tuijottavan häntä. Tietysti he kaikki käänsivät katseensa, kun hän huomasi heidät, mutta tuijottivat he silti yhtä kaikki. Tunnelma oli vähintäänkin vaivaantunut. Kunpa päälliköt aloittaisivat pian, Kaihomieli ajatteli.

”Tervetuloa Salamaklaanin ja Ukkosklaanin ensimmäiseen kokoontumiseen”, Salviatähti ulvaisi hiljentäen käynnissä olevat keskustelut. Hopeapaaden eteen kerääntyneiden kissojen huomio kiinnittyi paaden päällä seisovaan suureen naaraaseen. Toisin kuin Kaihomieli, tämä seisoi Ukkostähden rinnalla yhtä pitkänä ja ylväänä, vähintään yhtä varteenotettavana johtajana jos ei parempanakin.
”Kokoontumisten tarkoitus on käsitellä klaanien välisiä asioita, jakaa kuulumisia ja pitää yllä klaanien hyviä välejä”, naaras jatkoi ja joku naurahti kissajoukossa. Kaihomieli ymmärsi naurun aiheen. Mitkä klaanien hyvät välit? Hyvä kun he saivat kaksi sanaa toisilleen sanottua solvaamatta. Jos salamaklaanilaiset eivät olisi tarvinneet lupaa kulkea Ukkosklaanin reviirin läpi Kuulähteelle, tätä kokoontumista tuskin olisi edes järjestetty. Salviatähti ei kuitenkaan noteerannut naurajaa. Hän oli kuin tilanne olisi rauhallinen ja Kaihomieli oli päällikölle kateellinen tämän kyvystä pysyä tyynenä ja johdonmukaisena hankalassa tilanteessa. Hän toivoi pystyvänsä jonain päivänä samaan.
”Soturilakiin on tehty lisäys täyden kuun aikana Hopeapaadella vietettävistä kokouksista, jolloin vallitsee yön kestävä aselepo. Tällöin klaanien välillä ei tule käydä taisteluita. Tämä koskee myös niitä tapauksia, joissa klaanit ovat toistensa kanssa sodassa, vaikka tällaista tilannetta ei koskaan toivotakaan tapahtuvan”, Salviatähti ilmoitti ja sai taas osakseen tuohtuneita murahduksia. Oli Ukkostähden vuoro astua eteenpäin ja puhua:
”Ukkosklaani on iloinen tästä mahdollisuudesta ylläpitää klaanien välisiä hyviä suhteita ja–”
”Hei Ketunläjä!” joku huusi kollin päälle ja kaikkien paikalla olevien kissojen katseet kääntyivät salamannopeasti etsimään syyllistä.
”On sinulla otsaa nimetä klaani itsesi mukaan!” Piikkiturkki ärisi ja näytti siltä, että aikoi vielä sanoa jotain, mutta Salviatähti keskeytti tämän loikkaamalla valtavalla loikalla Hopeapaadelta suoraan soturinsa kuonon eteen.
”Piikkiturkki”, naaras murisi niskavillat pystyssä. Tämä oli pelottava ilmestys kohotessaan kaikessa pituudessaan toisen kissan yläpuolelle ja Kaihomieli toivoi, ettei koskaan joutuisi naaraan kanssa vastatusten taistelukentällä. ”Salamaklaani on saapunut paikalle kunnioittaakseen vasta muodostunutta Ukkosklaania. Ole hyvä ja palaa leiriin häpäisemästä klaanisi.”
Piikkiturkki mulkaisi päällikköään, mutta ei väittänyt tälle vastaan vaan lähti perääntymään kohti kuusikon rajaa.
”En tajua, miten Tähtiklaani saattoi tehdä päällikön tuollaisesta–”
”NYT”, Salviatähti ulvaisi ja Piikkiturkki laski päänsä alaspäin anteeksipyytävästi. Laskettujen kulmiensa alta hän kuitenkin mulkaisi Ukkostähteä vielä viimeisen kerran, ennen kuin katosi kuusien suojiin. Jos Kaihomieli oli pelännyt ennen kokousta klaanin hajoavan sisäisiin ongelmiinsa, häntä alkoi Piikkiturkin perään katsoessaan pelottaa, että ne eivät jäisi klaanin ainoiksi ongelmiksi.

”Olen pahoillani soturini puolesta”, Salviatähti sanoi loikattuaan takaisin Hopeapaaden päälle. Ukkostähti tyytyi vain nyökkäämään hyväksyvästi. Tämän kulmat olivat kurtussa, mutta muuten kollista ei voinut havaita, että häntä oli juuri haukuttu kahden klaanin edessä ketunläjäksi.
”Jos kenelläkään ei ole muuta asiaa”, Salviatähti jatkoi ja loi sotureihinsa sen verran tiukan katseen, että kenelläkään ei tosiaan ollut muuta asiaa: ”siirrytään ilmoituksiin. Ukkosklaani voi aloittaa.”
Salviatähti viittasi Ukkostähteä siirtymään paaden etuosaan. Tämä oli selvästi hyvän tahdon ele, mikä sai Kaihomielen arvostamaan toista päällikköä entisestään. Olihan Salviatähti ollut erinomainen Kaihomielen ollessa Salamaklaanin jäsen, mutta nyt vasta hän todella ymmärsi, kuinka hyvin tämä osasi toimia haastavissa tilanteissa.
”Ukkosklaanin uusi parantaja on Kaihomieli, entinen Usvasiipi”, Ukkostähti aloitti ja kaikki käänsivät katseensa Kaihomieleen. Ei onnitteluja tai kunnianosoituksia, tunnelma oli yhä jääkylmä, vaikka kukaan ei enää uskaltanutkaan kyseenalaistaa tilannetta ääneen.
”Klaanimme parantajaksi on nimitetty Karhusydän”, Ukkostähti jatkoi. Nyt hän sai jo osakseen ihmettelevää mutinaa, mutta kukaan ei vieläkään uskaltanut muodostaa eriävää mielipidettä sellaisella äänellä, että kaikki olisivat sen kuulleet. Kurjensulka epäilemättä kertoisi kaikille heidän palattuaan leiriin, miten Karhusydän oli päässyt suoraan kuningattaresta varapäälliköksi, vaikka hänen pentunsa olivatkin vasta kolme kuisia.
”Ja klaanillamme on uusi soturi: Lillukkakynsi.”
”Tuulitassu on yhä oppilas”, joku mutisi paheksuvasti, mutta tätäkään ei sanottu niin kovaan ääneen, että se olisi kantautunut päälliköiden korviin. Kaihomieli tunsi sydämessään piston, kun hänen pentunsa asetettiin toisiaan vasten, mutta hän ei osoittanut tätä eleelläkään. Hänen täytyi pysyä rauhallisena ja itsevarmana päällikkönsä ja klaaninsa tähden.
”Olemme saaneet runsaasti saalista ja Tähtiklaani on luvannut meille antoisaa viherlehteä”, Ukkostähti päätti puheensa ja astui syrjään antaen Salviatähdelle tilaa paaden etuosassa. Päällikkö ei maininnut sanallakaan Sadeviistä. Kaihomielestä tuntui pahalta sivuuttaa toinen uusi soturi niin, mutta hän ei rohjennut nousta puhumaan ja samalla osoittaa, kuinka eri mieltä Ukkosklaanin uusi parantaja ja päällikkö asioista tuntuivat olevan. Kurjensulka sitä paitsi kuitenkin kertoisi klaanilleen myös tästä sanomatta jätetystä uutisesta: että Ukkosklaaniin oli hyväksytty kulkuri.
”Salamaklaanissa ei ole tapahtunut yhtä paljon muutoksia kuluneen kuun aikana”, Salviatähti ilmoitti. ”Malvasydän on siirtynyt pentutarhalle odottamaan Iltakynnen pentuetta. Tämän lisäksi joudun ikäväkseni ilmoittamaan, että Viimaviiksi on siirtynyt Tähtiklaaniin. Hän nukkui rauhassa pois eräänä yönä, eikä parantajamme mukaan ollut kivuissa.”
Viimaviiksi oli aina ollut piikki lihassa: vaatinut oppilaita tuomaan pehmeämpiä makuusammalia ja tuoreempaa riistaa, mutta tämä oli silti ollut rakastettu klaanin jäsen ja Kaihomieli oli surullinen vanhuksen kuolemasta. Nyt hän oli kuitenkin tavannut Tähtiklaanilaisia henkilökohtaisesti viimeisen kuun aikana niin monta kertaa, että ei ollut aivan yhtä surullinen kuin aiemmin. Hän tiesi kollin jatkavan elämäänsä Tähtiklaanissa kumppaninsa kanssa.
”Myös Salamaklaani on ollut soturiesi-isien suojeluksessa ja olemme saaneet nauttia yltäkylläisestä Hiirenkorvasta.”
Aukiolle lankesi hiljaisuus Salviatähden lopetettua puheensa. Ilmassa väreili kysymys: saisivatko salamaklaanilaiset kulkea Ukkosklaanin reviirin halki puhumaan Tähtiklaanin kanssa Kuulähteellä. Ukkostähti tunsi aistivan kissojen ajatukset ja astui takaisin paaden edustalle.
”Ukkosklaani on kiitollinen Salamaklaanin ystävällisistä eleistä ja on valmis myöntämään sille kulkuluvan reviirinsä läpi Kuulähteelle”, päällikkö sanoi, mutta hänen sanansa kuulostivat vain puoliksi rauhanomaisilta. Toinen puoli oli uhkaava ja se sanoi: sattuu ystävällisyytenne jonain päivänä muuttumaan, tämä tarjouskin raukeaa. Ukkostähti kiristi Salviatähteä, mutta naaras ei antanut sen näkyä ilmeessään nyökätessään kiitokseksi.
”Klaanimme toive on, että ette kulje kolmea kissaa suuremmissa ryhmissä”, kolli jatkoi, mihin toinen päällikkö pisti väliin:
”Pyrimme tähän parhaamme mukaan, mutta emme voi luvata mitään”, Salviatähti sanoi. Tämä ei selvästikään ollut valmis jäämään tossunalle ja Kaihomieli toivoi sydämensä pohjasta, että Ukkostähti antaisi vastauksen mennä ohi korviensa. Oli päivän selvää, kumpi klaani voittaisi, jos puhkeaisi taistelu.
”Yrittäkää parhaanne”, Ukkostähti vastasi hampaitaan kiristellen. Tämän oli täytynyt tulla Kaihomielen kanssa samaan johtopäätökseen klaanien vahvuuksista.
”Jos kenelläkään ei ole muuta sanottavaa”, kolli jatkoi ja piti pienen tauon, jonka aikana halukkaat olisivat voineet avata suunsa. Kukaan ei kuitenkaan noussut puhumaan. ”Kokous on päättynyt.”
Ukkostähti loikkasi Hopeapaadelta alas ja Salviatähti tuli pian tämän perässään. Kaihomieli sanoi vastentahtoiset hyvästit Kurjensulalle ja oli jo suuntaamassa Ukkosklaanin puolelle metsänrajaa, kun Salviatähti astui hänen tielleen.
”Onnittelut parantajaksi tulemisesta”, toisen klaanin päällikkö sanoi ja kumarsi naaraalle kunnioittavasti. Kaihomieli oli niin hölmistynyt entisen päällikkönsä kohtelusta, että ei osannut vastata mitään. ”Toivon todella, että klaaneistamme tulee ystäviä”, Salviatähti jatkoi ja nyt Kaihomielikin oli saanut äänensä takaisin.
”Olen varma, että niistä tulee”, hän vastasi. Salviatähden silmissä välkähti epäilys, mutta se oli yhtä nopeasti poissa kuin oli ilmaantunutkin. Tämä nyökkäsi ja toivotti Kaihomielelle hyvää paluumatkaa. Naaraat erosivat toisistaan ja suuntasivat aukion reunoille muodostuneiden omien klaaniensa ryhmien luokse.
Kaihomieli oli helpottunut päästessään avoimelta aukiolta takaisin kuusten suojiin. He olivat selvinneet hengissä tästä kokouksesta.

Puolessa välissä takaisin kohti leiriä Ukkostähti jättäytyi joukon viimeiseksi Kaihomielen rinnalle. Naaras tajusi päälliköllä olevan hänelle asiaa ja hidasti tahallaan vauhtia. Lillukkakynsi katsoi ihmeissään emoonsa, mutta kun tämä nyökkäsi häntä jatkamaan, nuori soturi kiihdytti takaisin Hiillossydämen perään jättäen päällikön ja parantajan kulkemaan kahdestaan.
Hetken aikaa he vain kävelivät eteenpäin väistellen maata kohti kurottavia kuusenoksia. Kaihomieli ajatteli, että jonain päivänä tähän missä he nyt kulkivat olisi painautunut polku kokoukseen menevien kissojen jäljiltä. Siihen kuluisi kuitenkin vielä monta vuodenaikaa, eikä hän välttämättä olisi enää itse kulkemassa tällä polulla.
”Arvostan, että tuit minua aiemmin Hiillossydämen kanssa”, Ukkostähti murahti lopulta.
”Tietysti”, Kaihomieli vastasi kuin se olisi ollut itsestäänselvyys. Hän tiesi heidän puhuvan nyt herkästä aiheesta: päällikön kunnioituksen puutteesta, joten hän ei avannut suutaan vaan antoi Ukkostähden puhua omaan tahtiinsa.
”Oletan, että jatkat samaan malliin.” Se ei ollut kysymys vaan pitemminkin toteamus, jossa oli pieni sivuvivahde uhkauksesta. Pelkäsikö Ukkostähti, että Kaihomieli halusi hänen paikkansa klaanin päällikkönä?
”Tietysti, olet päällikköni ja minun tehtäväni on auttaa sinua”, naaras yritti vastata mahdollisimman vakuuttavasti. Hän ei todellakaan ollut uhka Ukkostähdelle ja halusi myös tämän tajuavan sen.
”Hyvä”, kolli vastasi ja he palasivat kulkemaan hiljaisuudessa. Hetken Kaihomieli jo luuli, että Ukkostähti oli sanonut kaiken sanottavansa, mutta sitten hän puhuikin taas:
”Aion ottaa Lillukkakynnen kumppanikseni.”
Sanat tuntuivat kylmänä vesisuihkuna Kaihomielen niskassa ja hänellä oli kova työ pitää niskavillansa kurissa. Lillukkakynsi oli hädin tuskin soturi ja Ukkostähti oli jo vanhemmasta päästä klaanin jäseniä. Asemastaan huolimatta kolli ei ollut kumppani, jota Kaihomieli olisi tyttärelleen toivonut. Oliko tämä edes hyväksynyt asiaa itse? Ukkostähti ilmoitti heidän suhteestaan kuin Lillukkakynnellä ei olisi sananvaltaa siihen. Oliko tämä ollut päällikön suunnitelma alun perinkin, kun hän oli nimittänyt Lillukkakynnen normaalia aiemmin soturiksi? Oppilailla ei voinut olla kumppaneita – ei ainakaan virallisia – mutta ai että oli kätevää, kun saattoi vain nimetä haluamansa oppilaan soturiksi, kun niin tahtoi.
Ukkostähden täytyi tajuta Kaihomielen hiljaisuudesta, että tämä ei ollut mielissään kuulemastaan.
”Me olemme rakastuneita”, kolli sanoi, eikä Kaihomielen ollut koskaan elämänsä aikana ollut hankalampi uskoa yhtäkään kissaa. Jos naaras ei olisi juuri luvannut tukea toista kaikessa, hän olisi saattanut sanoa tälle pari valittua sanaa. Tämä ei kuitenkaan ollut kuka vain kolli vaan Kaihomielen päällikkö, eikä hänellä ollut asiaan sananvaltaa.
”Lillukkakynsi saa päättää itse, kenet huolii kumppanikseen”, naaras vastasi niin neutraalilla äänellä kuin pystyi. Ukkostähti tuntui kelpuuttavan vastauksen, vaikka tämän täytyi huomata, kuinka pakotettu se oli.
”Hyvä”, kolli vain vastasi ja sitten tämä kiihdytti Kaihomielen edelle jättäen naaraan kävelemään yksin kohti leiriä.
Voi hyvä Tähtiklaani, mitä tästä klaanista vielä tulee, Kaihomieli ajatteli ja pysähtyi katsomaan tähtiä. Hän toivoi näkevänsä niissä jonkinlaisen vastauksen, mutta esi-isät eivät lähettäneet hänelle minkäänlaista merkkiä.
”Kaihomieli, tämän kanssa saat pärjätä yksin”, he sanoivat hiljaisuudellaan.

©2019 Aamukajastuksen polku - suntuubi.com