Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinat

 

Ohjeet

Täällä voit kirjoittaa tarinoita klaanistasi ja sen tapahtumista. Tarinoiden tulee pysyä klaanin tiedoille uskollisina (eli reviirillä ei tarinassa voi esim. olla vesiputousta, jos sellaista ei klaanin tiedoista löydy), mutta tarinoiden ei tarvitse liittyä kissojesi tekemiin toimintoihin. Muiden pelaajien klaaneja ei saa esiintyä tarinoissasi, ellei tästä ole heidän kanssaan etukäteen sovittu.

Ilmoita aina tarinasi alussa klaanisi nimi. Mikäli tarinassasi parantajasi käyttää yrtin, ilmoita siitä selkeästi tarinan lopussa. Tyyliin "huom! parantaja käytti 1 x kaislan sitoakseen Harmaakorvan jalan". 

Saat ylläpidolta tarinastasi palautetta (ilmoita tarinan perässä selkeästi, jos et tätä halua) sekä tassuja. Tuhatta sanaa kohden saa noin 30 tassua. Tarinan korkea laatu nostaa määrää ja heikompi vastaavasti alentaa sitä. Kannattaa siis panostaa tekstin laatuun ja tehdä siitä vain sen pituinen, mikä tuntuu itselle sopivalta. 

HUOM: Mikäli haluat, klaanillesi voidaan lisätä tarinasivu sen tietoihin ja tänne voit käydä lisäämässä klaanillasi kirjoittamat tarinat. Näin löydät tarinasi helpommin. Ilmoita tästä toiveestasi Toiminta-sivulla. Huomioithan, että kuitenkin vain Tarinat-sivulla julkaistut tarinat arvioidaan ja niistä jaetaan tassuja. Lisää siis tarinasi kummallekin sivulle.

 

Vinkkejä tarinan kirjoitukseen

- Kirjoita yksikön ensimmäisessä tai kolmannessa persoonassa

- Kissoista kannattaa kirjoittaa hän eikä se -muodossa (esim. Kiviturkki sai kalan, hän hautasi sen maahan)

- Käytä kaikkia kissasi aisteja kuvailuun ja kuvaile paljon

 

Vieraskirja  [ Kirjoita ]

Nimi: Sivan

27.06.2019 15:21
Aurinkoklaani

Prologi - yksinäinen matkaaja

Sinertävän taivaan pilvettömyys ja auringon palava hehku painostivat ruskeaa kollia, joka taittoi aroa lyhyiden jalkojensa varassa. Muutama haaskalintu kierteli kissan yläpuolella. Yksinäinen vaeltelija ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan jatkoi päättäväisenä matkaansa, vaikka aavalla alueella hänet olisi voinut viedä kuka tahansa petoeläin. Jostain siinä hän kuitenkin piti. Siitä, että puut eivät heiluneet pään yläpuolella ripotellen lehtiä niskaan, tai siinä, että tassujen alla maa ei ollut märkää ja sammaleista. Sen sijaan hän piti tämän alueen tiestä. Ikuisesta tiestä, jonka taittamiseen oli kulunut hänen koko elämänkaarensa. Vihdoin hän löysi päämääränsä, eikä hänen tarvinnut enää vaellella yksin erämaassa.

”Kuka kuvittelet olevasi, erakon kuvatus?!” hiekanharmaa kolli sihisi päin tabbykuvioisen naamaa. Erakko pysyi paikallaan viiksiä väräyttämättä, siniset silmät eteensä katsoen. Aurinko ei ollut liikkunut mihinkään taivaan seurasta, ja se porotti suoraan leirissä jännityksissään seisoviin kissoihin. Eniten se poltti ruskeaa kollia.
”Lopeta tuo, Soraturkki. Kultatähti on jo antanut luvan hänen oleskeluun täällä”, toinen, oranssin ja valkean kirjava naaras sanoi lempeästi, asettaen pitkän häntänsä harmaan kollin lavalle. Tämä ei kuitenkaan vetänyt kynsiään tuppeensa, eikä liioin tasoittanut pystyssä olevia niskavillojaan.
”Jos tuo saa jäädä tänne, niin voin luvata, että yksikään tyttäreni sanoista ei tule minun tekojeni eteen”, Soraturkiksi nimetty kissa jatkoi keltaiset silmät leiskuen. Tabbykuvioinen kolli seurasi tilannetta hiljaa.
”Älä viitsi olla tuollai-”
”Taidan olla ainoa, joka tässä klaanissa viitsii tehdä jotain tuijottelun ja hiljana olemisen sijaan!” Kirjavan naaraan katse klaanitoveria kohti muuttui hetki hetkeltä vihaisemmaksi. Hänen siro ja solakka olemus ei viestinyt minkäänlaisesta voimasta, mutta ruskea pieni kolli aisti liekin hänen sisällään. Silmät olivat lopulta se, jotka varmistivat hänen epäilyksensä, kun ne villin roihun lailla katselivat harmaata kollia.
”Sinä et voi päättää rikkoa tämän klaanin lakeja ja päällikön sanaa vain sen takia että tunnet patoutunutta vihaa erakoita kohtaan”, naaras tiuskaisi niin, että kolli sulki suunsa ja perääntyi hieman. Kynnet olivat kuitenkin painautuneina hiekkaiseen maaperään. Naaras huokaisi helpotuksesta ja siirsi nyt jo hellittäneen katseen kuviolliseen tulokkaaseen. Niihin vaihtui sydämellinen loimu.
”Anteeksi Pääsky, että joudut näkemään tämän. Emme ole häätämässä sinua ellei toisin sanota”, hän sanoi emomaisella, välittävällä äänellä, joka sulatti ahtaaksi ja kireäksi mennyttä ilmaa heidän ympärillään. Ääni sai ruskeassa erakossa tutun ja turvallisen pistoksen, joka kesti vain hetken, eikä hän tiennyt mistä sellainen tunne hänelle oli tullut.

Soraturkki murahti, mutta ei enää katsonut heihin päin. Sen sijaan, Pääsky sai kiinni hiekanharmaan kollin katseesta, ja käänsi omansa samaan suuntaan. Heidän luoksensa kevyin askelin käveli nuori, kultaturkkinen naaras, jonka koko olemus hehkui auringon alla. Ei ollut erehdystäkään, kuka hän oli. Kultatähti pysähtyi kolmen kissan eteen, istui hiljaa alas ja kietoi häntänsä sievästi tassujensa ympärille. Pitkän kaulan ja suurien korvien välissä sijaitsi siro pää, ja niissä mantelinmuotoiset, syvät siniset silmät. Kun niihin katsoi, tunsi aaltojen kevyen kosketuksen ja taivaan lintujen silmin. Niihin joku varmasti eksyi helposti.
”Kuulin täältä ääniä ja päätin tulla katsomaan”, nuori naaras sanoi, ”mutta Soraturkki se vain täällä räyhäsi. Tervetuloa takaisin, Pääsky.” Kultatähti nyökkäsi erakkoa kohti, joka nyökkäsi takaisin naama peruslukemilla. Päällikön hunajainen ääni ei toiminut ruskeaan kolliin, mutta sen sijaan se toimi hiekanharmaaseen, joka nolosti tuijotteli tassujaan sanomatta sanaakaan. Kukakohan nyt oli se tuppisuu josta hän oli puhunut?
”En minä tarkoittanut… Vähän vain päätin nostaa tunnelmaa täällä ankeassa leirissä”, Soraturkki mumisi. Kultatähti naurahti.
”Nostaa tunnelmaa? Tietääkseni raivoaminen ja välien rikkominen ei nosta sen enempää tunnelmaa kuin normaali klaaniarki.” Oranssin ja valkean kirjava naaras Soraturkin vieressä nyökkäsi merkiksi siitä, että oli samaa mieltä. Joku mumisi jossain klaaniarjesta, mutta kukaan kissoista ei kuunnellut. ”Onneksi Kanervakirjo osaa pitää sinut edes jotenkin järjissäsi”, Kultatähti jatkoi ja leikkisästi katsoi kirjavaa naarasta, joka muistutti päällikköä rakenteeltaan hyvin paljon. Pääsky ei tiennyt, minkälaiseen perheriitaan oli itsensä sotkenut. Tai hänet oli vedetty. Selvästi hän alkoi epäilemään itseään siitä, oliko oikeasti löytänyt päämääränsä. Häntä hieman hirvitti kertoa, ettei ehkä haluaisikaan liittyä klaaniin. Mutta mitä valtaa hänellä olisi vaikuttaa asiaan? Alun perin kolli oli ollut skeptinen siitä, että hänet hyväksyttäisiin klaaniin sellaisenaan. Kissoja ei kuitenkaan ollut paljoa. He varmasti tarvitsivat uutta verta joukkoihinsa. Tabbykuvioinen kolli tuijotti suoraan päällikköä silmiin ja nyökkäsi. Hän päättäisi itse oman päämääränsä. Ja se tulisi olemaan tässä.

”Aurinkoklaanin kissat. Te tiedätte, etten voi olla keskuudessanne ikuisesti. Niinpä on minun aikani ottaa oppilas. Olemme yhdessä Kultatähden kanssa valinneet minulle oppilaan, joka on osoittautunut olevansa ahkera ja päättäväinen. Oppilaani tulee olemaan Pääsky”, ruskeankirjava naaras Varpuviiksi sanoi kirkkaalla äänellä pienelle klaanille, joka oli kokoontunut suuren kiven äärelle. Pääsky katsoi ylös häneen, nyt noin puolen kuun verran kokeneempana ja vanhempana. Kultatähti istui Varpuviiksen vierellä, ja siniset silmät ruskeaan kolliin loistaen jatkoi parantajan sanoja:
”Pääsky, hyväksytkö paikan Varpuviiksen oppilaana?”
”Kyllä”, kolli vastasi rauhallisesti ja varmasti lähes heti, kun päällikkö oli saanut asiansa sanotuksi. Varpuviiksi nyökkäsi hymyillen joko tyytyväisesti, tai helpottuneesti nuoren kollin vastaukseen.
”Puolikuun aikaan matkaat kanssani Kuujoelle, jotta Tähtiklaani voi hyväksyä sinut parantajaksi.”
”Aurinkoklaanin onnittelut kulkekoon kanssasi”, Kultatähti lopetti menot arvokkaasti. Parantaja hyppäsi alas kiven luota ja kosketti Pääskyn kuonoa. Kissojen joukoista kuului hurrauksia. Pääsky huomasi, että Soraturkki huusi kaikista vaimeimmin. Se ei kuitenkaan häntä haitannut. Kolli nimittäin kamppailisi vaikka kettuja vastaan sen tähden, että saisi olla Aurinkoklaanissa. Hänen ei enää tarvitsisi vaeltaa yksin, vaan vierellä olisi koko ajan joku, jonka kanssa jakaa se matka.
Pääsky kohotti katseensa tummaan, tähtien täyteiseen taivaaseen, ja rukoili, ettei Tähtiklaani pitäisi häntä sellaisena ulkopuolisena, kuin Soraturkki.

Vastaus:

Hieno ensimmäinen tarina ja tosi kiva et nimesit luvun! Itse asiassa kukaan muu ei ole niin tehnytkään.

Tykkäsin todella siitä, miten paljon kuvailet hahmojasi ja miten selvät kuvat niistä muodostuu. Muista kuitenkin viitatessasi johonkin kissaan viitata kokonaan eli eikä pelkästään "hiekanharmaa käveli leiriin" vaan "hiekanharmaa kolli/kissa/tms käveli leiriin". Näin pysyy lukija helpommin mukana. Älä kuitenkaan anna tän neuvon vähentää sun hienoa kuvailua! Ja aina jatkossakin mun neuvot on sellasia, jotka näen itse hyviksi ja sulla on oikeus olla eri mieltä ja olla käyttämättä niitä, jos ne ei tunnu sulle sopivilta.

Tykkään todella myös tästä alkuasetelmasta, että klaanin parantajaoppilaaksi tulee kissa, jolla ei ole mitään kytköksiä klaaniin tai Tähtiklaaniin. Tästä saat varmasti paljon ongelmia aikaan, jos haluat. Kenties jopa jotkut tähtiklaanilaiset voisivat epäillä Pääskyä?

Erityisesti tykkäsin Soraturkin hahmosta, koska sillä oli kenties selvimmin luonnetta. Se, miten se muuttu Kultatähden tullessa paikalle oli ihan mahtavaa ja siinä oli jopa huumoria. Jään odottamaan tältä hahmolta lisää ja tarkempaa sukellusta myös muihin hahmoihin!

Saat 30 tassua tästä tarinasta!

Nimi: Lumi

26.06.2019 21:57
Vuoriklaani

Luku I

”Iske kunnolla, Lummetassu! Tuolla tavalla et saa vastustajaasi muuta kuin kutiamaan!” Valkohäntä maukui ankarasti. Varapäällikkö tanssahteli Lummetassun edessä ja väisteli oppilaansa iskuja taidokkaasti. Oli vaikea uskoa, että naaras oli ollut vakavasti haavoittunut vasta muutama kuu sitten.
Susilauman hyökkäyksesta oli jo kaksi kuuta, ja klaani oli alkanut elpyä. Fyysiset haavat olivat parantuneet, mutta moni kantoi edelleen henkisiä arpia sisimmässään. Leiri oli saatu siivottua ja kunnostettua uuteen uskoon. Susihyökkäyksesta ei ollut enää merkkiäkään, ja kaikki halusivat pitää asian niin. Silti pelkillä toiveilla on vaikea elää. Jokaisen sydämessä piili pelko uudesta hyökkäyksestä ja omasta voimattomuudesta sen edessä. Jokainen kaipasi omia rakkaitaan, jotka kuolivat raa’alla tavalla.
Niin teki Lummetassukin. Nuori naaras näki aina nukkumaan mennessä emonsa kauniit kasvot edessään. Hiiritassun hieman karhea turkki hipaisi häntä aina leirin ulkopuolella ollessa. Kyyneleet kohosivat aina silmiin, kun naaras ajattelikaan heitä. Muistot olivat liian tuoreita, liian kipeitä kohdattavaksi pelkkänä rakkaana muistona. Mutta Lummetassu ei halunnut unohtaa. Naaras tunsi aina huonoa omatuntoa, mikäli unohti ajatella heitä. Hän ei halunnut unohtaa. Koskaan.

”Lummetassu”, Valkohäntä huokaisi, ”sinä et ole keskittynyt pitkään aikaan. Haluaisitko kertoa minulle, miksi?” Varapäällikkö istahti maahan keskelle harjoitusaluetta ja viittoi Lummetassua tekemään samoin. Nuori kissa asteli mestariaan vastapäätä ja istahti maahan.
”Se hyökkäys”, naaras takelteli ja pidätteli kyyneleitään muistojen tulviessa mieleen. Verenpunainen väri ja karmivat äänet kummittelivat hänen mielessään. ”Luulin aluksi, ettei se vaikuttaisi enää minuun. Se oli ohi. Mutta sitten tulivat painajaiset. Näen aina Hiiritassun kuolevan aivan edessäni. Enkä pysty pelastamaan Kultasydäntä. Painajaisien takia minun on mahdotonta levätä.”
Vaikka Lummetassun kertomus oli totta, siitä jäi pois tärkeitä asioita. Hän oli alkanut tarkkailla isäänsä johtuen päällikön käytöksestä taistelun jälkeen. Mitään ei kuitenkaan ollut paljastunut. Hiljalleen Lummetassu alkoi uskoa, että se mitä hän näki, oli isänsä tapa surra. Vetäytyä kauemmas. Ehkä se oli osa päällikkyyttä. Klaani ei saanut nähdä päällikköään voimattomana surun keskellä.
Naaras sulki silmänsä ja eli uudelleen taistelun. Päivä oli kääntynyt iltaan. Ensimmäiset Tähtiklaanin soturit olivat saapuneet jo taivaalle. Jokainen klaanissa valmistautui nukkumaan. Vain harva kuitenkin ehti sulkea silmänsä.
Hirvittävä ulvonta kaikui myöhäisessä viherlehden illassa. Kymmenpäinen susijoukko ryntäsi kallioita alas suoraan kissojen kimppuun heidän makuusijoillaan. Kauhunulvaisut halkoivat ilmaa yhdessä veret seisauttavan susihaukun kanssa. Kukaan ei ollut turvassa.
Sitten, kun toivo oli jo menetetty, oli kuin Tähtiklaani olisi tullut avuksi. Sudet kääntyivät kannoillaan ja jolkottelevat pois. Ne eivät jääneet nauttimaan juhla-ateriasta, jonka ne olivat äsken järjestäneet.

”Sinähän tiedät, ettet voi muuttaa mennyttä”, Valkohäntä totesi surullisesti, ”voit vain uskoa, että veljesi ja emosi ovat onnellisia Tähtiklaanissa. He katsovat sinua sieltä aina kun tähdet syttyvät taivaalle. Olen varma, ettei kumpikaan heistä haluaisi sinun jättävän lahjaasi käyttämättä.”
”Mitä lahjaa?” Lummetassu kysyi kummissaan. Naaras oli varma, ettei hänellä ollut mitään lahjaa.
”Tähtiklaani antoi meille kaikille selviytyneille lahjan elää. Muistaa ne jotka menetimme. Kukaan ei unohda heitä niin pitkään kun me elämme. Ja meidän täytyy elää niin pitkään, että on muita, joille me voimme muistomme antaa”, Valkohäntä maukui. Varapäällikön silmissä paistoi viisaus ja kokemus, sekä suru. Lummetassu muisti, että myös Valkohäntä oli menttänyt sisarensa. ”Käytä lahjasi viisaasti. Kanna rakkaitasi sydämessäsi ikuisesti, mutta älä jää vellomaan menneisyyden aallokkoon. Muuten se vie sinut mennessään.”
Lummetassu nyökkäsi ja kohotti katseensa taivaalle. *Minä elän teidänkin puolesta. Lupaan sen.* Naaras käänsi katseensa takaisin mestariinsa ja kumarsi pienesti kiitollisena. ”Kiitos”, hän kuiskasi.
Hopeanharmaaturkkisen naaraan vastaus ei ehtinyt ääneksi asti, kun kaksikon keskeytti hurja haukku. Kauempana kallioilla näkyi suuren mustaturkkisen koiran siluetti.
”Meidän on vietävä se poispäin leiristä!” Valkohäntä ulvahti. ”Vanhaan kuusimetsään!”
Kissat loikkivat kallioita alas. Äsken käyty keskustelu unohtui molempien mielestä. Vanha kuusimetsä ei ollut kaukana. Sen mahtavat kuuset näkyivät heidän edessään. Oppilas ja mestari loikkivat kalliolta toiselle, kiveltä kivelle. Koira tuli heidän takanaan. Sen löyhkä oli vahvana ilmassa ja kuuma hengitys heidän hännissään. Samassa Lummetassu kuuli kaksijalan kimeän huudon heidän altaan. Se seisoi metsän laidassa ja heilutteli paksuja raajojaan. Ja he olivat menossa suoraan sitä kohti!
”Valkohäntä!” Lummetassu yritti, mutta mestarilla oli jotain mielessään. Varapäällikkö kaarsi suoraan kohti kaksijalkaa, joka huutelu vaihtui aiemmasta hölmistyneen kuuloiseksi. Sen heiluvat raajat yrittivät tavoittaa kissoja, kun he ohittivat sen lähietäisyydeltä. Lummetassu tunsi turkillaan ilmavirran, joka tuli kaksijalan raajojen liikkeestä.
Heitä jahtaava koira sitä vastoin jäi suoraan kaksijalan kaappaamaksi. Se haukahti muutaman kerran turhautunutta haukkua kissoille, mutta hiljeni kaksijalan äänestä. Kissat jatkoivat silti juoksuaan. He hidastivat vasta, kun kuusimetsä oli sulkenut heidät tiiviiseen syleilyynsä. Vuorilla jatkuvasti paistava aurinko oli jäänyt tiheiden oksien taa.
”Se oli mieletöntä!” Lummetassu naukaisi ja vaihtoi käynniksi. ”Se, mitä sinä teit, Valkohäntä, oli uskomatonta. Sait sen koiran suoraan satimeen.”
Valkohäntä nyökkäsi. ”Se on kätevä keino pelastautua koirilta. Me olemme liian vikkeliä kaksijalan kömpelöille tassuille, ja ne saavat koiran pois kimpustamme.”
”Se oli ensimmäinen kerta kun näen kaksijalan. Kultasydän kertoi niistä minulle ja Hiiritassulle. Mutta miksi ne tulevat tänne vuorille?” Lummetassu naukui.
”Niitä saapuu joskus viherlehden aikaan. Niistä on kai kiva tuntea lämmin vuori-ilma sillä olemattomalla turkillaan”, Valkohäntä vastasi mietteliäänä. ”Ei niistä silti kannata huolestua. Niitä näkee aika harvoin.”

Huomaamattaan kaksikko oli ylittänyt klaanin rajan. Hajumerkit olivat näinä päivinä hyvin laimeita ja niitä uusittiin harvoin. Yksi syy oli, että alueella liikkui kaksijalkojakin harvemmin kissoja. Kukaan ei halunnut taistella vuorten alueesta. Toiseksi klaanissa oli niin vähän sotureita, että kaikki voimavarat piti käyttää saalistukseen.
Lummetassu näki edessään jotain kummallista. Se jäi vielä suureksi osaksi mahtavien kuusien taakse, mutta hän erotti, että se oli tehty puusta. Hän maistoi ilmaa, muttei havainnut mitään erikoista.
”Mikä tuo on?” Lummetassu kysyi kummissaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt vastaavaa. Samassa he tulivat pienelle aukiolle, ja kummallinen hökötys paljastui kokonaan. Se todella oli tehty puusta ja kooltaan se oli valtava.
”Kaksijalan pesä”, Valkohäntä maukui ja haistoi ilmaa. Mestarikaan ei havainnut mitään kaksijalkoihin tai muihin viittaavaa, joten Lummetassu rentoutui. ”Se on ollut hylättynä pitkään.”
Kissat hiipivat varovasti lähemmäs. Etenkin Lummetassu oli kiinnostunut näkemään enemmän kaksijalan pesästä. Pienellä aukiolla aivan pesän vieressä kasvoi paljon kasveja, jotka oppilas tunnisti muutamilta vierailuiltaan Puujalan pesässä. Yrtit näyttivät kukoistavan hyvin, mikä oli parantajan puheista päätellen hyvin poikkeuksellista vuorilla. Edes muualta kuusimetsästä ei löytynyt niin hyvin yrttejä. Lummetassu halusi painaa paikan mieleen, jotta voisi auttaa kollia.
”Noista voisi olla hyötyä”, oppilas naukaisi ja käänsi korvansa kasveja päin. Valkohäntä katsahti niihin ja nyökkäsi hyväksyvästi. Naaras jatkoi vielä matkaa ja kiersi pesän etupuolelle. Lummetassu seurasi perässä ja hätkähti. Hirviö! Kaksijalkojen hirviö seisoi muutaman ketunmitan päässä, muttei tehnyt elettäkään liikkuakseen. Sen joskus kiiltänyt turkki oli kauttaaltaan tomun ja jäkälän peitossa, eikä sen kiiluvat silmät näyttäneet mitään merkkejä niistä klaaninvanhinten tarinoiden hurjista hirviöistä, jotka kiisivät ukkospoluksi kutsutulla mustallla aineella ja saalistivat kissoja huvin vuoksi.
Lummetassu käännähti pois korvannipukat tulikuumina ja seurasi mestariaan. *Hiirenaivo! Se on jo kuollut.* Naaras peitteli äskeistä järkytystään ja seisahtui mestarinsa vierelle pesän suulle. Oppilas maisteli ilmaa ja erotti vahvan hiiren aromin. Se tuli sisältä pesästä.
”Käydään tarkistamassa. Lehtikadon aikaan tämä voisi olla hyvä paikka saalistaa”, Valkohäntä maukui. Lummetassu tuijotti häntä yllättyneenä. Hekö menisivät tuonne sisälle ja saalistaisivat siellä?
”Kaikki riista tulee tarpeeseen kylmän keskellä”, varapäällikkö totesi, ”kulje varoen. Me emme tiedä, mitä tuolla on.”
Sen sanottuaan naaras hiipi sisälle pesään. Lummetassu nielaisi ja seurasi perässä. Pesä oli hyvin pimeä. Valoa tuli heikosti pesän suulta, mutta muuten se ei lävistänyt sen seiniä. Oppilas aivasti, kun pölyä leijaili hänen kuonolleen. Joka puolella kuuluva hiirten rapistelu keskeytyi hetkeksi, mutta alkoi pian uudelleen.
Valkohäntä kulki edellä ja tökki välillä pesää kannattelevia palkkeja. ”Tämä vaikuttaa tukevalta”, hän totesi, ”lehtikadon aikaan tämä kestää varmasti myös lumen. Hiiret tulevat tänne. Emme näkisi silloinkaan nälkää. Tästä on kerrottava Varpustähdelle.”
Varapäällikkö kääntyi ja palasi takaisin ulos. Lummetassu seurasi perässä ja huokaisi helpotuksesta päästessään taas ulos.

Hämärä oli jo laskeutumassa, kun kaksikko palasi takaisin jyrkänneleiriin. Heillä oli mukanaan muutama hiiri sekä päästäinen, jotka he laskivat tuoresaaliskasaan.
”Tule”, Valkohäntä maukui, ”meidän on paras kertoa Varpustähdelle löydöstäsi.”
Lummetassu nyökkäsi, vaikka ihmettelikin, miksi Valkohäntä puhui hänen löydöstään. Hänen mielestään mestari oli nähnyt sen yhtä aikaa hänen kanssaan. Oppilas kuitenkin seurasi mestariaan isänsä pesään.
Varpustähti oli pesässään. Kolli kohotti päätään, kun Valkohäntä yskähti pesän suulla ilmoittaakseen olemassaolonsa.
”Sisään”, päällikkö maukui. Kolli käänsi katseensa varapäällikköönsä ja tyttäreensä. Lummetassu nielaisi hermostuneena, koska pelkäsi isänsä huomanneen, kuinka tytär oli seurannut hänen toimiaan.
”Varpustähti”, Valkohäntä aloitti ja kumarsi kunnioittavasti. Lummetassu teki samoin. Mestari aloitti kertomalla huonoja uutisia. ”Kaksijalat koirineen alkavat ilmestyä jälleen reviirillemme. Jouduimme pakenemaan yhtä, mutta nyt se on jo toivottavasti viety pois.”
”Kuten tiedät, meillä ei vielä riitä kissoja puolustamaan leiriämme koirilta”, Varpustähti urahti, ”joten miksi jaat tämän kanssani?”
”Päästyämme pakoon Lummetassu löysi kaksijalan vanhan pesän. Se ei ole enää käytössä. Sen ulkopuolella on vanha puutarha, jossa kasvaa Puujalan tarvitsemia yrttejä. Lisäksi pesän sisällä asuu paljon hiiriä. Paikasta voisi löytää runsaasti saalista keskellä lehtikatoakin”, Valkohäntä jatkoi varovasti huomattuaan, kuinka huonolla tuulella päällikkö oli.
”Me olemme aina pärjänneet ilmankin. Ja nyt kun meitä on vähemmän, tuoresaalista ja yrttejä riittää paremmin kaikille. Jopa alempiarvoisemmille”, päällikkö murahti.
”Meitä tulee olemaan kuitenkin lisää”, Valkohäntä suostutteli. Lummetassu näki selvästi, että mestari halusi luvan käyttää pesää. ”Me tarvitsemme sen paikan sitten.”
”Hyvä on, lisäämme sen reviiriimme”, Varpustähti tokaisi. Kolli nousi käpälilleen ja käveli varapäällikköään vastapäätä. ”Se paikka tutkitaan ensin kaksijalkojen varalta. Emme halua yllätyksiä. Ne eivät saa palata takaisin. Annan siitä ilmoituksen Vaahterapennun nimitysmenojen jälkeen.”
Lummetassu kohotti kulmiaan yllättyneenä. Varpustähti oli jostain syystä lykännyt pennun oppilaaksi nimitystä jo jonkin aikaa. Naaras oli iloinen, että isä päätti tehdä sen nyt. Mutta kuka suostui ottamaan alempiarvoisen oppilaakseen? Kaikki muut eloon jääneet olivat melko korkealla arvoasteikolla, paitsi Punakukka. Mutta naaraskin oli selvästi noussut ylemmäs, koska Lummetassu näki hänet silloin tällöin syömässä Varpustähden kanssa.
Nuori oppilas toivoi, että arvoasemat olisivat hyökkäyksen myötä ohi. Niitä ei tarvittu mihinkään. Ne vain turvasivat tiettyjen kissojen selustan ja aiheuttivat harmia toisille. Lummetassu itse oli hyvin korkealla isänsä aseman takia, joten hänen näkökulmansa ei johtunut omasta asemasta.
Varpustähti käänsi korvansa pesänsä suuaukkoa kohti. ”Menkää nyt.” Ja Valkohäntä ja Lummetassu lähtivät.

Yö oli ehtinyt jo laskeutua, kun Varpustähti tuli pesästään ja ulvaisi kokouskutsun. Sana oli jo ehtinyt kiertää pienen klaanin keskuudessa ja kaikki tiesivät odottaa Vaahterapennun nimitystä. Siitä kenelläkään ei tuntunut olevan tietoa, kuka valittiin mestariksi.
Varpustähti eteni nimitysmenoissa nopeaa tahtia. Kun tuli mestarin nimeämisvuoro, päällikkö kohotti katsettaan. ”Susihammas”, kolli maukui, ”olet lupautunut ottamaan vastuullesi tämän oppilaan. Opeta hänet kunniakkaaksi soturiksi, joita Vuoriklaani tarvitsee.”
Susihammas nyökkäsi terävästi. Katsoessaan molempia kolleja, Lummetassu oli näkevinään katseiden viestintää. Varpustähti oli luvannut jotain kokeneelle soturille, siitä hän oli varma. Koska muuten Susihammas ei olisi ikinä uhrannut arvoasemaansa mitättömän oppilaan takia vain koska tuo tarvitsi mestaria.
Vaahteratassulla ei tuntunut olevan tästä aavistustakaan, vaan nuori oppilas tassutti säihkyvin silmin koskettamaan mestarinsa kanssa kuonoja. Vaisujen onnittelujen jälkeen Varpustähti ilmoitti hylätystä kaksijalan pesästä ja sen liittämisestä reviiriin.
”Valkohäntä, johda sinne partio huomenaamuna. Tutkikaa alue ja merkatkaa se osaksi reviiriä”, päällikkö ilmoitti ja laskeutui alas Suurkielekkeeltä, ”kokous on päättynyt.”

Vuoriklaanilla oli tapana juhlia nimitysmenojen jälkeen syömällä samaan aikaan. Jokainen kävi ottamassa ruokaa tuoresaaliskasasta oman arvonsa mukaisessa järjestyksessä. Varpustähti sai aina parhaat palat, sen jälkeen Lummetassu hänen tyttärenään. Oppilas kävi vain nopeasti nappaamassa itselleen jotain ja antoi tietä Valkohännälle. Hänen yllätyksekseen varapäällikön jälkeen meni Punakukka. Naaras, joka oli aina ollut monien sotureiden jälkeen. Nyt naarassoturi kuitenkin oli ennen Susihammasta, eikä kolli pannut lainkaan pahakseen. Viimeisenä tuoresaaliin sai Vaahteratassu, joka hiipi varovasti tutkimaan jäljelle jääneitä laihoja myyriä.
Lummetassu oli jo menossa oppilastoverinsa luo, kun Susihammas pysäytti hänet.
”Söisitkö kanssani?” Kolli kysyi. Tämän äänestä kuulsi pienoinen kainous, mitä ei yleensä noin mahtavan soturin äänestä kuulunut. Tilanteen yllättävyyden takia Lummetassu ei osannut kieltäytyä. Kaksikko söi hiljaa lähekkäin, liian lähekkäin jos Lummetassulta kysyttiin.
”Varpustähti haluaa puhua kanssasi pesässään kun olet valmis”, soturi sanoi, ”kiitos seurastasi.” Kolli poistui sotureiden pesään sanomatta enää mitään. Lummetassu tuijotti hetken hänen peräänsä, ennen kuin suuntasi isänsä pesälle.
”Halusit puhua kanssani”, naaras tokaisi.
”Kyllä. Istu alas.” Varpustähti oli selin tyttäreensä, joten Lummetassulla ei ollut yhtään ideaa, mistä isä halusi puhua. Pian kolli kuitenkin kääntyi katsomaan pentuaan meripihkaisilla silmillä. Lummetassu ei nähnyt niissä mitään tunteita. Isä peitti ne liian hyvin, jos niitä edes siellä oli.
”Sinusta tulee kohta soturi”, Varpustähti maukui. Lummetassu nyökkäsi. Naaras kuitenkin aavisti, ettei isä ollut kutsunut häntä puhumaan vain siitä. Asia oli päivänselvä.
Varpustähden meripihkasilmien tuijotus koveni ja tuntui sulattavan Lummetassun omat kirkkaan vihreät.
”Haluan, että sinä alat Susihampaan kumppaniksi.”

Vastaus:

Omg mikä yllätys lopussa!

Tää on todellakin kiinnostava lähtökohta klaanille tää hierarkia ja kollit on naaraita arvokkaampia -asenne, mitä ei oikeen alkuperäsissä kirjoissa ollut. Varpustähden valtapeli tän kaiken keskellä on tosi mielenkiintosta ja jännä kyllä nähdä, miten Lummetassu tämän sulattaa ja minkälainen dynamiikka tolle parille mahdollisesti tulee. Ja oiskohan Punakukasta mahdollisesti tulossa Varpustähden kumppani tai ainaki sen pentueen emo hmmm... Tää on mielenkiinosta!

Mietin sulle, mitä parannusehdotuksia voisin antaa, mutta niitä ei oikeastaan tule mieleen. Olet todella hyvä kirjoittaja ja hienosti kirjoitit sekä tuon koira-toimintakohtauksen että lopun yllätyskäänteen! Oli myös todella fiksua tehdä tuohon kahden kuun hyppy niin pahin suruaika oli jo ohi. Sellaista tarinallista neuvoa sanoisin, että vaikka nyt tarina alkaa lähteä susien hyökkäyksestä eteenpäin - ja niin sen kuuluukin eli enää sille ei suuria kohtauksia kannata uhrata, jos Lummetassu on päässyt siitä jo yli - kannattaa silti toisinaan miettiä, missä kohdin jonkin muiston ym. viittauksen voi vetää esiin. Ei välttämättä edes joka luvussa, mutta välillä ja vaikka ihan ohi mennen jonkun puheessa. Koska noin suuren määrän läheisiä menetys ei mene ohi ihan hetkessä ja aika harvoin ihminen sitä koskaan unohtaa.

Tämä mielessä jatka samaan malliin! Jään innoissani odottamaan uutta lukua!

Saat 67 tassua tästä tarinasta!

Nimi: Poppana

25.06.2019 21:24
Ukkosklaani, Luku 1, Kaihomieli

”Lillukkatassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?”
Kaihomieli seurasi kivenlohkareensa edestä, kuinka Lillukkatassu vastasi myöntävästi. Nuoren naaraan rinta oli pörhistynyt ylpeydestä tämän katsoessa klaaninsa päällikköä.
”Hän on liian nuori soturiksi”, Kaihomielen vieressä istuva Karhusydän kuiskasi tälle.
”Shhh”, Kaihomieli kuiskasi takaisin, kun Ukkostähti jatkoi seremoniaa.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta”, voimien, jotka päällikkö oli saanut vasta puoli kuuta sitten, Kaihomieli lisäsi ajatuksissaan, ”annan sinulle soturinimesi”, Ukkostähti ilmoitti. ”Lillukkatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Lillukkakyntenä. Tähtiklaani kunnioittaa urheuttasi ja nokkeluuttasi, ja hyväksymme sinut Ukkosklaanin täydeksi soturiksi.”
”Lillukkakynsi, Lillukkakynsi!” klaani puhkesi suosionosoituksiin, ja epäilyksistään huolimatta Kaihomieli oli yksi äänekkäimmistä onnittelijoista. Olihan Lillukkakynsi kuitenkin hänen pentunsa. Katsoessaan, miten ylpeänä nuori naaras kohtasi klaanitoverinsa, Kaihomieli ajatteli Tuulitassua, hänen toista pentuaan. Pyynnöistä huolimatta tämä ei ollut suostunut jättämään Salamaklaania, eikä Kaihomieli sen takia koskaan näkisi, kuinka tästä tulisi soturi. Kun Kaihomieli oli synnyttänyt kaksi naaraspentuaan yhdeksän kuuta sitten, hän ei ollut osannut kuvitellakaan, että ei tulisi elämään toisen pentunsa kanssa kuin kahdeksan kuun ajan. Vielä vähemmän hän oli osannut kuvitella Tähtiklaanin haluavan muodostaa toisen klaanin Salamaklaanin rinnalle ja että se halusi hänestä, Kaihomielestä tulevan uuden klaanin parantaja.
”Hän ei saanut eilen kiinni hiirtä, jonka olisi pitänyt olla selvä tapaus”, Karhusydän sanoi ja palautti Kaihomielen ajatuksistaan takaisin tähän hetkeen.
”Hän oppii vielä”, parantaja vastasi kärsivällisesti. Hänen tehtävänsä ei ollut sanoa klaaninsa päällikköä vastaan.
”Hänen tulisi oppia se oppilaana”, Karhusydän murahti painottaen sanaa oppilas enemmän kuin oli tarpeen.
”Klaani tarvitsee sotureita”, Kaihomieli vastasi.
”Kunhan vain sanon mielipiteeni”, Karhusydän alkoi asettua puolustuskannalle. Kaihomieli aisti naaraan kiihtyvän ja kiiruhti rauhoittelemaan tätä:
”Olet ihan oikeassa”, parantaja myönsi. ”Salamaklaanissa Lillukkakynttä ei oltaisi nimitetty soturiksi vielä ainakaan kahteen kuun kiertoon.”
Karhusydämen kasvoille nousi myötäilevä ilme ja tämä oli jo vastaamassa, kun Kaihomieli jatkoi tiukemmin:
”Mutta me emme ole enää Salamaklaanissa. Ukkosklaani on vasta vajaan kuun vanha ja tarvitsee sotureita puolustamaan rajojaan. Oppilaat vaativat valvontaa, eikä klaanilla ole tällä hetkellä asettaa siihen kissoja. Oppilaana Lillukkakynsi olisi ollut enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Hän ehtii opetella taitavammaksi saalistajaksi soturinakin. Tärkeintä on, että hän voi tästä eteenpäin lähteä yksin saalistamaan ja tuoda klaanilleen tarvittua riistaa.”
Kaihomieli seurasi puhuessaan, kuinka Karhusydämen ilme muuttui sitä nöyremmäksi, mitä pidemmälle hän jatkoi. Vaikka naaralla ei ollutkaan vielä kaikkia parantajan taitoja, tällä oli silti parantajan auktoriteetti, sillä varapäällikkö nyökkäsi vain hyväksyvästi hänen lopetettuaan puhumisen. Ruskea naaras poistui nöyränä paikalta ja meni jopa onnittelemaan uutta soturia.
Oikeastaan Kaihomielelle tuli hiukan huono omatunto siitä, miten helposti Karhusydän alistui. Aiemmin, heidän kummankin ollessa yhä sotureita Salamaklaanissa, toinen naaras olisi väittänyt vastaan tosissaan. Nyt hänen esitystään saattoi kutsua lähinnä laimeaksi. Sellaista se nyt varmaan tulisi olemaan, Kaihomieli ajatteli. Hän mielistelisi Ukkostähteä ja kaikki muut häntä.
”Emo!” Lillukkakynsi huusi innoissaan onnittelijoidensa keskeltä. Ehkä oma pentu vielä kohtelisi Kaihomieltä kuten ennenkin, naaras ajatteli toiveikkaana ja loihti kasvoilleen iloisen ilmeen lähtiessään onnittelemaan uutta soturia.

Ilta alkoi jo hämärtää, kun Ukkostähti ilmoitti kokoukseen lähtijät:
”Kaihomieli, Hiillossydän ja Lillukkakynsi”, päällikkö murahti. ”Te lähdette mukaani edustamaan Ukkosklaania ensimmäisessä klaanien välisessä täyden kuun kokoontumisessa. Karhusydän, sinä jäät vastuuseen leiristä.”
Varapäällikkö nyökkäsi hyväksyvästi ja siirtyi Sadeviiksen, toisen leiriin jäävän soturin viereen istumaan. Kaihomieli vilkaisi heidän suuntaansa, mutta naaraat olivat jo kumartuneet keskustelemaan, joten hän ei raaskinut mennä sanomaan heille hyvästejä. Kaihomieli oli juuri suuntaamassa leirin suulle siirtyneen Ukkostähden luo, kun ilmaa halkoi terävä ääni:
”Soturilain mukaan vastanimettyjen soturien tulee nimensä saatuaan istua hiljaisessa vartiossa yhden yön ajan.”
Kaihomieli kääntyi ympäri vain nähdäkseen olevansa napit vastakkain vihaisen Hiillossydämen kanssa.
”Olet aivan oikeassa–”, naaras alkoi heti rauhoitella niskakarvat pystyssä murisevaa soturia, mutta Ukkostähti keskeytti hänet.
”Veli”, päällikkö sanoi ja kiilasi parilla harppauksella heidän väliinsä. ”Varmasti sinä ymmärrät, että meidän tulee esittäytyä yhtenäisenä ja voimakkaana klaanina. Kun Salamaklaani näkee, että olemme kykeneviä nimittämään uusi sotureita ja kasvattamaan näin klaaniamme, heidän täytyy ottaa mielipiteemme huomioon.”
”Mutta rikomme Tähtiklaania vastaan”, soturi murisi osoittamatta minkäänlaisia rauhoittumisen merkkejä päällikkönsä edessä. Vasta vajaa kuu sitten kaksi kollia olivat olleet tasa-arvoisia, eikä Hiillossydän selvästikään ollut vielä oppinut tottelemaan hänen veljensä uutta asemaa.
”Kaihomieli”, soturi jatkoi ja yllätti sekä Ukkostähden että Kaihomielen itsensä kääntymällä tämän puoleen. ”Etkö sinä ole kanssani samaa mieltä? Eikö Tähtiklaani olekaan meille vihainen, jos rikomme näin pian soturilakia?”
Vastahakoisesti Ukkostähtikin kääntyi katsomaan kaksikkoa pienempää naarasta, joka oli jo ehtinyt toivoa päässeensä pälkähästä, kunnes Hiillossydän oli kääntynyt hänen puoleensa. Taas, jo toisen kerran saman päivän aikana, häneen vedottiin klaanin parantajan asemassa, eikä se tuntunut naaraasta ominaiselta. Hän tunsi olonsa huijariksi, kun häneen luotettiin näin. Olihan Tähtiklaani ilmestynyt hänelle unissa ja opettanut hänelle parantamisen saloja, mutta se ei ollut missään vaiheessa puhunut roolin tästä puolesta. Että parantajan vastuu jatkui paljon pelkkää parantamista pidemmälle. Jos Kaihomieli olisi vain voinut kieltäytyä, sanoa ”kiitos, mutta ei kiitos, en halua ryhtyä uuden klaaninne parantajaksi”. Se ei kuitenkaan ollut ollut vaihtoehto – tai ainakaan sellainen, jonka naaras olisi uskaltanut tehdä. Ja niin hän nyt seisoi tässä, kahden itseään paljon suuremman ja vahvemman uroksen katseen alla vastuullisena heidän riitansa selvittämisestä. Hyvä Tähtiklaani, antakaa minun löytää oikeat sanat tähän! Kaihomieli rukoili.
”Hiillossydän on oikeassa: soturilaissa sanotaan, että jokaisen uuden soturin tulee valvoa klaaninsa leiriä yön yli”, Kaihomieli aloitti ja jatkoi: ”Mutta siinä sanotaan myös, että päällikön sana on soturilaki ja jos klaanisi päällikkö päättää, että Lillukkakynsi voi hoitaa valvontatehtävänsä suojelemalla kokoukseen lähtevää saattuetta, on tämä silloin hyväksyttävää ja Tähtiklaani katsoo sen sopivaksi.”
Hiljaisuus laskeutui Kaihomielen sanojen myötä ja se tuntui levittäytyvän klaanin ylle vaarallisena peittona. Parantaja pelkäsi, miten kollit reagoisivat hänen sanoihinsa. Oliko hän osannut puhutella heitä oikein? Kaihomieli ymmärsi nyt, kuinka herkkä uusi klaani oli virheille. Jos Hiillossydän päättäisi lähteä, klaani todennäköisesti luhistuisi. Sehän oli jo tällaisenaankin lähestulkoon tuhoon tuomittu! Kolme soturia ja kolme pentua ei kuulostanut edes mahdolliselta. Jos Hiillossydän olisi sanonut tässä ja nyt jättävänsä klaanin, Kaihomieli olisi tehnyt samoin. Hän ei nähnyt Ukkosklaanilla tulevaisuutta jo senkin takia, että hänestä oli tehty klaanin parantaja.
Hiillossydän kuitenkin selkeästi näki heillä yhteisen tulevaisuuden, koska hitaasti soturin niskakarvat tasoittuivat ja tämä nyökkäsi Kaihomielelle. Ei Ukkostähdelle vaan Kaihomielelle, josta naaras arveli saavansa kuulla päälliköltä vielä, mutta ainakin tilanteesta oli toistaiseksi selvitty.
”Teidän täytyy lähteä, jos aiotte ehtiä Hopeapaadelle kuuhuippuun mennessä”, Karhusydän maukaisi ja laukaisi lopulta aukiolla vallinneen jännityksen. Riidasta yhä äreä Ukkostähti nyökkäsi varapäällikölleen ja johdatti nelikon taas leirin suulle.
”Valaiskoon Tähtiklaani polkunne!” Karhusydän huusi heidän peräänsä ja Kaihomieli hymyili tälle kiitollisena ennen kuin pujahti viimeisenä kallionhalkeaman kautta kuusen ali ja metsään.

Salamaklaani oli Hopeapaadella jo kun ukkosklaanilaiset saapuivat. Salviatähti istui paaden päällä ja ainakin kahdeksan muuta klaanin jäsentä istuivat ja seisoskelivat sen edustalla. Kaihomielen katse alkoi harhailla kissoissa yhtä tiettyä etsien. Oliko–
”Tuulitassu ei ole tullut”, Lillukkakynsi sanoi ennen kuin Kaihomieli ehti tulla samaan johtopäätökseen. Salaa naaras oli toivonut näkevänsä toisenkin pentunsa tänä yönä, mutta hän ymmärsi kyllä Salviatähden päätöksen olla ottamatta tätä mukaan kokoukseen. Haavat olivat vielä liian tuoreita. Jos Kaihomieli olisi nähnyt hopeanharmaan pentunsa, hän olisi saattanut pyörtää päätöksensä Ukkosklaaniin lähtemisestä. Hyvä Tähtiklaani sentään, se oli jo hänen toinen ajatuksensa tänään klaanin pettämisestä!
”Ryhdistäydy!” naaras murahti itsekseen juostessaan kuusten joukosta aukiolle. ”Sinä olet klaanin parantaja, sinun täytyy tukea Ukkostähteä ja vakuuttaa heidät toisen klaanin tärkeydestä!” Mutta miten vakuuttaa muut, kun Kaihomieli ei itsekään ollut kovin vakuuttunut? Siihen hänen pitäisi keksiä ratkaisu ja nopeasti, sillä matka kuusten suojista Hopeapaaden edustalle oli taitettu paljon nopeammin kuin hän olisi halunnut.
Astuessaan salamaklaanilaisten joukkoon nämä katsoivat Kaihomieltä epäilevästi. Naaras tunnisti jokaisen, olivathan he vasta kuu sitten asuneet samassa leirissä ja jakaneet saman tuoresaaliin, mutta yhtäkkiä jokainen vastassa olija näytti tuntemattomalta. Hän ei tiennyt, kenen kohdalle hänen tulisi parantajana pysähtyä ja häntä pelotti, että jos hän tervehtisi jotakuta, tämä ei välttämättä edes vastaisi hänelle.
”Usvasiipi”, Salamaklaanin parantaja Kurjensulka maukaisi Hopeapaaden juurelta kutsuvasti ja pelasti Kaihomielen syyttävien katseiden keskeltä. ”Kuulin, että Tähtiklaani valitsi sinut klaaninne parantajaksi.”
”Kaihomieli”, Kaihomieli vastasi istuessaan toisen, huomattavasti kokeneemman parantajan viereen. ”Vaihdoin nimeni Kaihomieleksi ja kyllä, olen Ukkosklaanin parantaja.”
”Vai niin”, Kurjensulka vastasi ja katsoi naarasta läpitunkevasti. Kaihomieli oli jo laskemassa päätään kunnioittavaan kenoon, kun tajusi olevansa nyt kollin kanssa saman arvoinen. Oli hankala pitää pää pystyssä vanhemman kissan katseen alla, mutta Kaihomieli teki parhaansa uuden klaaninsa takia. Hänen olisi osoitettava kaikille olevansa parantaja siinä samassa missä Kurjensulkakin ja että hän ansaitsisi samalla tavoin kunnioitusta kuin vanha kolli.
”Ja onko totta, että Karhusydämestä on tullut klaaninne varapäällikkö?” toinen parantaja jatkoi hiljaisuuden jälkeen.
”Hän on luovuttanut pentunsa Sadeviiksen hoitoon ja ottanut tehtävänsä vastaan kunnialla”, Kaihomieli vastasi mahdollisimman itsevarmasti vaikka hänestä tuntuikin, että toinen näki hänen esityksensä läpi.
”Kuningatar, joka luopuu pennuistaan ryhtyäkseen varapäälliköksi”, Kurjensulka maisteli sanoja suussaan. ”En ole koskaan kuullut vastaavasta.”
”Kaikella kunnioituksella, kuu sitten emme olleet kuulleet Ukkosklaanistakaan ja tässä se nyt seisoo elinvoimaisena Tähtiklaanin tahdosta”, Kaihomieli jatkoi saaden sitä enemmän rohkeutta puhutella toista parantajaa, mitä halveksuvammaksi tämä kävi.
”Niinpä kai”, Kurjensulka vastasi ja Kaihomielen olisi tehnyt mieli lyödä tätä. Luulisi, että edes Salamaklaanin parantaja olisi osannut kunnioittaa Tähtiklaanin toivetta muodostaa toinenkin klaani. Olihan se ollut yllättävä ja kieltämättä Ukkostähti oli yllättävä valinta klaanin päälliköksi, mutta se oli Tähtiklaanin toivo kaikesta huolimatta.
”Ja tämä Sadeviiksi”, Kurjensulka avasi suunsa taas Kaihomielen pettymykseksi. Hän oli jo ehtinyt toivoa, että kolli oli järkyttynyt kuulemastaan niin paljon, että ei enää sanoisi mitään, ennen päällikköjen puheita. Ilmeisesti näin ei ollut. ”Kuka hän on? Salamaklaanissa ei ole ollut Sade nimistä kissaa koko elinikäni aikana, mutta muistan kyllä kerran kuulleeni sen nimisestä kulkurista. Eivät kai he suinkaan satu olemaan yksi ja sama henkilö?”
”Älynne on yhtä terävä kuin muistin”, Kaihomieli vastasi nyt jo yhtä piikikkäästi toiselle parantajalle kuin tämä oli puhunut hänelle. ”Sadeviiksi oli tosiaan kulkuri, mutta nyt hän on Ukkosklaanin täysi soturi ja Tähtiklaanin hyväksymä.”
”Tähtiklaani onkin hyväksynyt viime aikoina kaikenlaista”, Kurjensulka mutisi ja sai Kaihomielen lopulta menettämään hermonsa.
”Epäiletkö Tähtiklaanin olevan väärässä vai miksi kyseenalaistat sen päätöksiä näin laajalti?”
”Kunhan mietin ääneen”, kolli vastasi. Kaihomieli murahti vain vastaukseksi. Hän käänsi huomionsa keskustelusta aukiolla liikkuviin kissoihin. Kaihomieli seurasi, kuinka Lillukkakynsi yritti keskustella Konnatassun kanssa, mutta keskustelu näytti aika yksipuoliselta, vaikka naaras ei kuullutkaan sanoja. Hiillossydän jutteli Iltakynnen kanssa. He tuntuivat sentään tulevan juttuun ja keskustelu näytti tasapuoliselta. Muut salamaklaanilaiset istuivat parin kissan ryppäissä ja Kaihomieli huomasi useammankin heistä tuijottavan häntä. Tietysti he kaikki käänsivät katseensa, kun hän huomasi heidät, mutta tuijottivat he silti yhtä kaikki. Tunnelma oli vähintäänkin vaivaantunut. Kunpa päälliköt aloittaisivat pian, Kaihomieli ajatteli.

”Tervetuloa Salamaklaanin ja Ukkosklaanin ensimmäiseen kokoontumiseen”, Salviatähti ulvaisi hiljentäen käynnissä olevat keskustelut. Hopeapaaden eteen kerääntyneiden kissojen huomio kiinnittyi paaden päällä seisovaan suureen naaraaseen. Toisin kuin Kaihomieli, tämä seisoi Ukkostähden rinnalla yhtä pitkänä ja ylväänä, vähintään yhtä varteenotettavana johtajana jos ei parempanakin.
”Kokoontumisten tarkoitus on käsitellä klaanien välisiä asioita, jakaa kuulumisia ja pitää yllä klaanien hyviä välejä”, naaras jatkoi ja joku naurahti kissajoukossa. Kaihomieli ymmärsi naurun aiheen. Mitkä klaanien hyvät välit? Hyvä kun he saivat kaksi sanaa toisilleen sanottua solvaamatta. Jos salamaklaanilaiset eivät olisi tarvinneet lupaa kulkea Ukkosklaanin reviirin läpi Kuulähteelle, tätä kokoontumista tuskin olisi edes järjestetty. Salviatähti ei kuitenkaan noteerannut naurajaa. Hän oli kuin tilanne olisi rauhallinen ja Kaihomieli oli päällikölle kateellinen tämän kyvystä pysyä tyynenä ja johdonmukaisena hankalassa tilanteessa. Hän toivoi pystyvänsä jonain päivänä samaan.
”Soturilakiin on tehty lisäys täyden kuun aikana Hopeapaadella vietettävistä kokouksista, jolloin vallitsee yön kestävä aselepo. Tällöin klaanien välillä ei tule käydä taisteluita. Tämä koskee myös niitä tapauksia, joissa klaanit ovat toistensa kanssa sodassa, vaikka tällaista tilannetta ei koskaan toivotakaan tapahtuvan”, Salviatähti ilmoitti ja sai taas osakseen tuohtuneita murahduksia. Oli Ukkostähden vuoro astua eteenpäin ja puhua:
”Ukkosklaani on iloinen tästä mahdollisuudesta ylläpitää klaanien välisiä hyviä suhteita ja–”
”Hei Ketunläjä!” joku huusi kollin päälle ja kaikkien paikalla olevien kissojen katseet kääntyivät salamannopeasti etsimään syyllistä.
”On sinulla otsaa nimetä klaani itsesi mukaan!” Piikkiturkki ärisi ja näytti siltä, että aikoi vielä sanoa jotain, mutta Salviatähti keskeytti tämän loikkaamalla valtavalla loikalla Hopeapaadelta suoraan soturinsa kuonon eteen.
”Piikkiturkki”, naaras murisi niskavillat pystyssä. Tämä oli pelottava ilmestys kohotessaan kaikessa pituudessaan toisen kissan yläpuolelle ja Kaihomieli toivoi, ettei koskaan joutuisi naaraan kanssa vastatusten taistelukentällä. ”Salamaklaani on saapunut paikalle kunnioittaakseen vasta muodostunutta Ukkosklaania. Ole hyvä ja palaa leiriin häpäisemästä klaanisi.”
Piikkiturkki mulkaisi päällikköään, mutta ei väittänyt tälle vastaan vaan lähti perääntymään kohti kuusikon rajaa.
”En tajua, miten Tähtiklaani saattoi tehdä päällikön tuollaisesta–”
”NYT”, Salviatähti ulvaisi ja Piikkiturkki laski päänsä alaspäin anteeksipyytävästi. Laskettujen kulmiensa alta hän kuitenkin mulkaisi Ukkostähteä vielä viimeisen kerran, ennen kuin katosi kuusien suojiin. Jos Kaihomieli oli pelännyt ennen kokousta klaanin hajoavan sisäisiin ongelmiinsa, häntä alkoi Piikkiturkin perään katsoessaan pelottaa, että ne eivät jäisi klaanin ainoiksi ongelmiksi.

”Olen pahoillani soturini puolesta”, Salviatähti sanoi loikattuaan takaisin Hopeapaaden päälle. Ukkostähti tyytyi vain nyökkäämään hyväksyvästi. Tämän kulmat olivat kurtussa, mutta muuten kollista ei voinut havaita, että häntä oli juuri haukuttu kahden klaanin edessä ketunläjäksi.
”Jos kenelläkään ei ole muuta asiaa”, Salviatähti jatkoi ja loi sotureihinsa sen verran tiukan katseen, että kenelläkään ei tosiaan ollut muuta asiaa: ”siirrytään ilmoituksiin. Ukkosklaani voi aloittaa.”
Salviatähti viittasi Ukkostähteä siirtymään paaden etuosaan. Tämä oli selvästi hyvän tahdon ele, mikä sai Kaihomielen arvostamaan toista päällikköä entisestään. Olihan Salviatähti ollut erinomainen Kaihomielen ollessa Salamaklaanin jäsen, mutta nyt vasta hän todella ymmärsi, kuinka hyvin tämä osasi toimia haastavissa tilanteissa.
”Ukkosklaanin uusi parantaja on Kaihomieli, entinen Usvasiipi”, Ukkostähti aloitti ja kaikki käänsivät katseensa Kaihomieleen. Ei onnitteluja tai kunnianosoituksia, tunnelma oli yhä jääkylmä, vaikka kukaan ei enää uskaltanutkaan kyseenalaistaa tilannetta ääneen.
”Klaanimme parantajaksi on nimitetty Karhusydän”, Ukkostähti jatkoi. Nyt hän sai jo osakseen ihmettelevää mutinaa, mutta kukaan ei vieläkään uskaltanut muodostaa eriävää mielipidettä sellaisella äänellä, että kaikki olisivat sen kuulleet. Kurjensulka epäilemättä kertoisi kaikille heidän palattuaan leiriin, miten Karhusydän oli päässyt suoraan kuningattaresta varapäälliköksi, vaikka hänen pentunsa olivatkin vasta kolme kuisia.
”Ja klaanillamme on uusi soturi: Lillukkakynsi.”
”Tuulitassu on yhä oppilas”, joku mutisi paheksuvasti, mutta tätäkään ei sanottu niin kovaan ääneen, että se olisi kantautunut päälliköiden korviin. Kaihomieli tunsi sydämessään piston, kun hänen pentunsa asetettiin toisiaan vasten, mutta hän ei osoittanut tätä eleelläkään. Hänen täytyi pysyä rauhallisena ja itsevarmana päällikkönsä ja klaaninsa tähden.
”Olemme saaneet runsaasti saalista ja Tähtiklaani on luvannut meille antoisaa viherlehteä”, Ukkostähti päätti puheensa ja astui syrjään antaen Salviatähdelle tilaa paaden etuosassa. Päällikkö ei maininnut sanallakaan Sadeviistä. Kaihomielestä tuntui pahalta sivuuttaa toinen uusi soturi niin, mutta hän ei rohjennut nousta puhumaan ja samalla osoittaa, kuinka eri mieltä Ukkosklaanin uusi parantaja ja päällikkö asioista tuntuivat olevan. Kurjensulka sitä paitsi kuitenkin kertoisi klaanilleen myös tästä sanomatta jätetystä uutisesta: että Ukkosklaaniin oli hyväksytty kulkuri.
”Salamaklaanissa ei ole tapahtunut yhtä paljon muutoksia kuluneen kuun aikana”, Salviatähti ilmoitti. ”Malvasydän on siirtynyt pentutarhalle odottamaan Iltakynnen pentuetta. Tämän lisäksi joudun ikäväkseni ilmoittamaan, että Viimaviiksi on siirtynyt Tähtiklaaniin. Hän nukkui rauhassa pois eräänä yönä, eikä parantajamme mukaan ollut kivuissa.”
Viimaviiksi oli aina ollut piikki lihassa: vaatinut oppilaita tuomaan pehmeämpiä makuusammalia ja tuoreempaa riistaa, mutta tämä oli silti ollut rakastettu klaanin jäsen ja Kaihomieli oli surullinen vanhuksen kuolemasta. Nyt hän oli kuitenkin tavannut Tähtiklaanilaisia henkilökohtaisesti viimeisen kuun aikana niin monta kertaa, että ei ollut aivan yhtä surullinen kuin aiemmin. Hän tiesi kollin jatkavan elämäänsä Tähtiklaanissa kumppaninsa kanssa.
”Myös Salamaklaani on ollut soturiesi-isien suojeluksessa ja olemme saaneet nauttia yltäkylläisestä Hiirenkorvasta.”
Aukiolle lankesi hiljaisuus Salviatähden lopetettua puheensa. Ilmassa väreili kysymys: saisivatko salamaklaanilaiset kulkea Ukkosklaanin reviirin halki puhumaan Tähtiklaanin kanssa Kuulähteellä. Ukkostähti tunsi aistivan kissojen ajatukset ja astui takaisin paaden edustalle.
”Ukkosklaani on kiitollinen Salamaklaanin ystävällisistä eleistä ja on valmis myöntämään sille kulkuluvan reviirinsä läpi Kuulähteelle”, päällikkö sanoi, mutta hänen sanansa kuulostivat vain puoliksi rauhanomaisilta. Toinen puoli oli uhkaava ja se sanoi: sattuu ystävällisyytenne jonain päivänä muuttumaan, tämä tarjouskin raukeaa. Ukkostähti kiristi Salviatähteä, mutta naaras ei antanut sen näkyä ilmeessään nyökätessään kiitokseksi.
”Klaanimme toive on, että ette kulje kolmea kissaa suuremmissa ryhmissä”, kolli jatkoi, mihin toinen päällikkö pisti väliin:
”Pyrimme tähän parhaamme mukaan, mutta emme voi luvata mitään”, Salviatähti sanoi. Tämä ei selvästikään ollut valmis jäämään tossunalle ja Kaihomieli toivoi sydämensä pohjasta, että Ukkostähti antaisi vastauksen mennä ohi korviensa. Oli päivän selvää, kumpi klaani voittaisi, jos puhkeaisi taistelu.
”Yrittäkää parhaanne”, Ukkostähti vastasi hampaitaan kiristellen. Tämän oli täytynyt tulla Kaihomielen kanssa samaan johtopäätökseen klaanien vahvuuksista.
”Jos kenelläkään ei ole muuta sanottavaa”, kolli jatkoi ja piti pienen tauon, jonka aikana halukkaat olisivat voineet avata suunsa. Kukaan ei kuitenkaan noussut puhumaan. ”Kokous on päättynyt.”
Ukkostähti loikkasi Hopeapaadelta alas ja Salviatähti tuli pian tämän perässään. Kaihomieli sanoi vastentahtoiset hyvästit Kurjensulalle ja oli jo suuntaamassa Ukkosklaanin puolelle metsänrajaa, kun Salviatähti astui hänen tielleen.
”Onnittelut parantajaksi tulemisesta”, toisen klaanin päällikkö sanoi ja kumarsi naaraalle kunnioittavasti. Kaihomieli oli niin hölmistynyt entisen päällikkönsä kohtelusta, että ei osannut vastata mitään. ”Toivon todella, että klaaneistamme tulee ystäviä”, Salviatähti jatkoi ja nyt Kaihomielikin oli saanut äänensä takaisin.
”Olen varma, että niistä tulee”, hän vastasi. Salviatähden silmissä välkähti epäilys, mutta se oli yhtä nopeasti poissa kuin oli ilmaantunutkin. Tämä nyökkäsi ja toivotti Kaihomielelle hyvää paluumatkaa. Naaraat erosivat toisistaan ja suuntasivat aukion reunoille muodostuneiden omien klaaniensa ryhmien luokse.
Kaihomieli oli helpottunut päästessään avoimelta aukiolta takaisin kuusten suojiin. He olivat selvinneet hengissä tästä kokouksesta.

Puolessa välissä takaisin kohti leiriä Ukkostähti jättäytyi joukon viimeiseksi Kaihomielen rinnalle. Naaras tajusi päälliköllä olevan hänelle asiaa ja hidasti tahallaan vauhtia. Lillukkakynsi katsoi ihmeissään emoonsa, mutta kun tämä nyökkäsi häntä jatkamaan, nuori soturi kiihdytti takaisin Hiillossydämen perään jättäen päällikön ja parantajan kulkemaan kahdestaan.
Hetken aikaa he vain kävelivät eteenpäin väistellen maata kohti kurottavia kuusenoksia. Kaihomieli ajatteli, että jonain päivänä tähän missä he nyt kulkivat olisi painautunut polku kokoukseen menevien kissojen jäljiltä. Siihen kuluisi kuitenkin vielä monta vuodenaikaa, eikä hän välttämättä olisi enää itse kulkemassa tällä polulla.
”Arvostan, että tuit minua aiemmin Hiillossydämen kanssa”, Ukkostähti murahti lopulta.
”Tietysti”, Kaihomieli vastasi kuin se olisi ollut itsestäänselvyys. Hän tiesi heidän puhuvan nyt herkästä aiheesta: päällikön kunnioituksen puutteesta, joten hän ei avannut suutaan vaan antoi Ukkostähden puhua omaan tahtiinsa.
”Oletan, että jatkat samaan malliin.” Se ei ollut kysymys vaan pitemminkin toteamus, jossa oli pieni sivuvivahde uhkauksesta. Pelkäsikö Ukkostähti, että Kaihomieli halusi hänen paikkansa klaanin päällikkönä?
”Tietysti, olet päällikköni ja minun tehtäväni on auttaa sinua”, naaras yritti vastata mahdollisimman vakuuttavasti. Hän ei todellakaan ollut uhka Ukkostähdelle ja halusi myös tämän tajuavan sen.
”Hyvä”, kolli vastasi ja he palasivat kulkemaan hiljaisuudessa. Hetken Kaihomieli jo luuli, että Ukkostähti oli sanonut kaiken sanottavansa, mutta sitten hän puhuikin taas:
”Aion ottaa Lillukkakynnen kumppanikseni.”
Sanat tuntuivat kylmänä vesisuihkuna Kaihomielen niskassa ja hänellä oli kova työ pitää niskavillansa kurissa. Lillukkakynsi oli hädin tuskin soturi ja Ukkostähti oli jo vanhemmasta päästä klaanin jäseniä. Asemastaan huolimatta kolli ei ollut kumppani, jota Kaihomieli olisi tyttärelleen toivonut. Oliko tämä edes hyväksynyt asiaa itse? Ukkostähti ilmoitti heidän suhteestaan kuin Lillukkakynnellä ei olisi sananvaltaa siihen. Oliko tämä ollut päällikön suunnitelma alun perinkin, kun hän oli nimittänyt Lillukkakynnen normaalia aiemmin soturiksi? Oppilailla ei voinut olla kumppaneita – ei ainakaan virallisia – mutta ai että oli kätevää, kun saattoi vain nimetä haluamansa oppilaan soturiksi, kun niin tahtoi.
Ukkostähden täytyi tajuta Kaihomielen hiljaisuudesta, että tämä ei ollut mielissään kuulemastaan.
”Me olemme rakastuneita”, kolli sanoi, eikä Kaihomielen ollut koskaan elämänsä aikana ollut hankalampi uskoa yhtäkään kissaa. Jos naaras ei olisi juuri luvannut tukea toista kaikessa, hän olisi saattanut sanoa tälle pari valittua sanaa. Tämä ei kuitenkaan ollut kuka vain kolli vaan Kaihomielen päällikkö, eikä hänellä ollut asiaan sananvaltaa.
”Lillukkakynsi saa päättää itse, kenet huolii kumppanikseen”, naaras vastasi niin neutraalilla äänellä kuin pystyi. Ukkostähti tuntui kelpuuttavan vastauksen, vaikka tämän täytyi huomata, kuinka pakotettu se oli.
”Hyvä”, kolli vain vastasi ja sitten tämä kiihdytti Kaihomielen edelle jättäen naaraan kävelemään yksin kohti leiriä.
Voi hyvä Tähtiklaani, mitä tästä klaanista vielä tulee, Kaihomieli ajatteli ja pysähtyi katsomaan tähtiä. Hän toivoi näkevänsä niissä jonkinlaisen vastauksen, mutta esi-isät eivät lähettäneet hänelle minkäänlaista merkkiä.
”Kaihomieli, tämän kanssa saat pärjätä yksin”, he sanoivat hiljaisuudellaan.

Vastaus:

90 tassua

Nimi: Tundra

25.06.2019 21:04
Kuuklaani

Puolukkatassu istui leirin laitamilla allapäin. Hänen katseensa kävi leirin laidasta laitaan. Siellä ei ollut kuin hyvin suruissaan oleva Korppiruusu, jota lohdutti hänen kumppaninsa Liekkiturkki. Lehtilintu touhusi jotain pesässään ja Myrskysielu oli leirin ulkopuolella Kaarnahännän ja Kirkaskatseen sekä tämän oppilaan Kivitassun kanssa. Kuuratähti oli pesässään. Ei ollut ollenkaan turvallista olla leirin ulkopuolella. Sitä ei olla sanottu kertaakaan ääneen, se oli kuin tuuli, joka ujelsi vähän väliä pitäen asian pinnalla. Puolukkatassu tiesi sen ja niin tiesivät muutkin. Klaanissa oli ollut levotonta jo jonkin aikaa. Jotkut näyttivät pelkonsa ja toiset eivät. Erityisen stressaantunut oli Korppiruusu, joka pelkäsi hänen ja Liekkiturkin ainokaisen pennun vuoksi. Mikäkö on tämän kaiken pelon syy? Yksi sana, kaksijalat. Ne ovat olleet liiankin paljon reviirillämme kaikkine härpäkkeineen. Puita on kaatunut jo muutama reviirin länsiosassa ja kaksijalat vain rymistelevät suurilla hirviöillään. Myös länteen juuri sinne mistä puita on kaatunut, on tehty musta pahanhajuinen pinta, jonka päällä hirviöt kulkevat. Nuori oppilas ei ollut koskaan nähnyt sellaista ennen. Jo Tähtiklaaniin liittynyt klaaninvanhin Rastasturkki sanoi sitä Ukkospoluksi. Naaras kummasteli tätä nimitystä, mutta hän ymmärsi sen nyt. Kun he olivat tarkkailemassa, hirviö kiiti sen päällä. Koko maa rymisi ja pahanhajuinen katku täytti ilman. Ajatuskin siitä puistattaa. Klaanitovereita oli jo kadonnut ja syyksi oli laitettu kaksijalat. Mitkä muutkaan. Niiden tulon jälkeen Kuuklaanilaisia oli kadonnut ja paljon.

Yhtäkkiä Myrskysielu juoksi aivan hengästyneenä ja turkki resuisena leiriin. Nuorikon sydän oli hypätä kurkkuun.
”Kuuratähti!” hän ärjäisi niin, että koko leiri kaikui. Kaikki käänsivät huolestuneet katseensa mustaturkkiseen kolliin. Kuuratähti asteli pesästään alas suoraan Myrskysielun luokse.
”Mitä on tapahtunut?” päällikkö kysyi kulmiaan kurtistaen.
”Kaksijalat. Olimme metsästämässä Kaarnahännän, Kirkaskatseen sekä Kivitassun kanssa, kun ne tulivat. Aivan kuin ne olisivat osanneet odottaa meitä”, Myrskysielu sähisi ja heilautti häntäänsä närkästyneenä.
”Se on mahdotonta! Eivät kaksijalat ole niin viisaita”, Kuuklaanin varapäällikkö Liekkiturkki sanahti.
”Tiedän mitä näin!” Myrskysielu murahti. Kuuratähti lopetti kiistan häntää heilauttamalla.
”Missä Kaarnahäntä, Kirkaskatse ja Kivitassu on?” Kuuratähti kysyi.
”Ne veivät heidät”, Myrskysielu vastasi tyynesti.
”Eiii! Minun pentuni!” Korppiruusu huudahti surun murtamana. Liekkiturkki silitteli hännällään kumppaninsa selkää.
”Puolukkatassu, hae Lehtilinnulta jotain rauhoittavaa Korppiruusulle”, Kuuratähti pyysi. Puolukkatassu nousi jaloilleen ja lähti kohti parantajan pesää. Mitä on oikein tapahtunut? Miten kaksijalat pääsivät yllättämään heidät? Myrskysielu otti asian yllättävän tyynesti. Liiankin. Ei, Myrskysielu on uskollinen soturi. Silti jokin jäi kaivertamaan naaraan mieltä.
”Lehtilintu?” Puolukkatassu huhuili pesän suuaukolla.
”Sisään” kuului vastaus. ”Kas hei Puolukkatassu. Kuinka voin auttaa?” Lehtilintu kysyi.
”Korppiruusu tarvitsee jotain rauhoittavaa järkytykseensä”, oppilas sanoi. Parantaja katsoi naarasta kysyvästi.
”Mitä on tapahtunut?” hän kysyi.
”Sinun kannattaa tulla”, Puolukkatassu sanoi ja kääntyi lähteäkseen. Lehtilintu nappasi unikonsiemeniä mukaansa ja lähti Puolukkatassun perään.
”Siellä me olimme metsässä, kun niitä tuli. Ensin ne nappasivat suuriin käpäliinsä Kivitassun ja hyökkäsimme tietenkin auttamaan. Etsin katseellani Kaarnahäntää, mutta hän oli jäänyt jumiin johonkin kaksijalkojen ansaan. Yksi kahmaisi Kirkaskatseen mukaansa ja en voinut sille laumalle mitään”, Myrskysielu tunnusti. Puolukkatassu kuunteli tätä aivan järkyttyneenä. Miten tämä on mahdollista. Niin monta on jo kadonnut. Kultaraita, Luotomieli, Ruohoviiksi… Montako vielä? Lehtilintu asteli Korppiruusun luokse unikonsiementen kanssa.
”Tässä syö nämä. Ne auttavat järkytykseen”, Lehtilintu naukaisi lempeästi. Korppiruusu söi siemenet ja laittoi makuulle kumppaninsa kanssa. Nuori Savupentu kömpi pentutarhasta unisen näköisenä. Savunharmaa kollipentu katsoi ihmeissään ja kysyi: ”Missä emo on?” Oppilaan sydäntä riipaisi. Savupennun emo Kirkaskatse oli lähtenyt metsästämään, koska klaanissa oli jäseniä enää vähän jäljellä ja tuoresaalista tarvittiin. Riistaa ei ollut paljoa tällä hetkellä, koska kaksijalat olivat säikäyttäneet ne tiehensä. Savupentu oli pian oppilasikäinen. Puolukkatassu asteli pennun luokse, koska kuka muukaan sen tekisi. Hän olisi paras vaihtoehto nyt.
”Kuules, Savupentu”, naaras aloitti yrittäen pitää äänensä vakaana.
”Tiedätkö missä hän on?” pentu miukaisi.
”Hän on… hän on poissa”, oppilas sai sanottua.
”Miten niin? Eikö hän tule takaisin?” Savupentu kysyi ja hänen äänensä värisi.
”Ei, mutta hän haluaisi sinun jatkavan ja tulevan klaanin parhaimmaksi soturiksi”, Puolukkatassu sanoi rohkaisevasti. Savupentu ei sanonut mitään, vaan hän painautui oppilasta vasten nyyhkien. Naaras silitteli pentua hännällään ja lohdutti tätä. Ei ollut kauaa, kun Puolukkatassun oma emo, Kultaraita katosi mitä luultavimmin kaksijalkojen kynsiin.

”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurkielekkeelle klaanikokoukseen!” Kuuratähti ulvaisi Suurkielekkeen päältä. Kissat kerääntyivät lähemmäksi, mutta Puolukkatassu ei liikkunut. Hän pysyi Savupennun vierellä kuunnellen, kuinka pentu tuhisi tasaisesti unessa.
”Olemme menettäneet tänään kolme klaanitoveria”, Kuuratähti aloitti. ”Kunnioitamme heidän urheuttaan ja lojaaliuttaan. Jotta tällaista ei enää tapahtuisi, leirin ulkopuolelle ei mennä, muuten kuin pakon edessä. Eikä etenkään yksin”, päällikkö sanahti katsoen jokaista kissaa vuorotellen.
”Mitä, nytkö olemme leirin vankina? Mikä niitä estää tulemasta tänne?” kukapa muukaan kuin Myrskysielu tivasi tyytymättömänä.
”Me pysyttelemme turvassa. Ne ovat pysyneet vain metsässä, eivätkä kaksijalat ole tulleet vuorten lähelle. Ne varmasti lähtevät, kun ne saavat valmiiksi sen mitä ikinä ne tekevätkään”, Kuuratähti sanoi tiukasti. Myrskysielu vain jupisi itsekseen. Puolukkatassu ei ymmärtänyt soturin asennetta. Kuinka hän kehtaa puhua tuohon sävyyn päälliköllemme? Toisaalta onhan Myrskysielu ollut aina vähän kylmä ja välinpitämätön luonteeltaan, mutta silti.
”Lisäämme vartioita leirin ympärille niin paljon kuin voimme. Saalistamme siellä, missä kaksijalkoja ei ole vielä nähty. Olkaa valppaina ja pysykää turvassa”, Kuuratähti naukaisi ja heilautti häntäänsä kokouksen päättymisen merkiksi. Oli jo myöhä ja kaikki alkoivat mennä nukkumaan. Korppiruusu oli edelleen järkyttynyt ja niin Liekkiturkkikin oli. Hän ei vain näyttänyt sitä, mutta Puolukkatassu tiesi. Hän tunsi mestarinsa. Naaras kantoi Savupennun pentutarhaan. Hän joutuisi nukkumaan yksin, kuten hänkin. Puolukkatassu katsoi taakseen ja meni Savupennun kanssa nukkumaan. He selviäisivät tästä, kuten koko klaani. Mitkään kaksijalat eivät kukista Kuuklaania! Pieni pentu oli käpertyneenä häntä vasten ja pian oppilaskin oli unessa.

//Lehtilintu käytti 1x unikonsiemenet ja tässä olisi se pentu, jonka lunastan tavoitteista, jos käy//

Vastaus:

Tää on todellakin kiinnostava lähtökohta tarinoille! Kokonainen partio kerralla, auts! Voisi tosiaan olla hyvä lisätä nämä kuolleet ja perhesuhteet klaanin tietoihin tarinoiden lukua helpottamaan eli laitatko toimintaan tästä viestiä. Kysy toki chatis apua, jos sitä tarvii.

Tykkäsin tosi paljon siitä, miten otit ekan kappaleen aikaa kuvailuun ja tilanteen selvitykseen. Tapahtumat rullasi tosi mukavasti eteenpäin ja käytät kappalejakoa hyvin. Ainoa, mitä huomasin oli että kertoja vaihtui tuossa ekassa kappaleessa kerran hän kertojasta minä kertojaan. Ole tarkkana tämän kanssa jatkossa. Muuten en huomannutkaan korjattavaa eli erinomaista. Kuvailua voit kokeilla myös lisätä, mutta oikeastaan sekin riippuu vain kirjoitustyylistä että kuvailetko vai kerrotko enemmän. Voit kokeilla ja kattoa, miten sulle istuu sellanen.

Jään odottamaan tällekin tarinalle jatkoa, tää on kyllä todella mehukas alkuasetelma! Jännä nähdä miten oppilas ja pentu tästä selviää ja Lehtilintu, voi häntä.

Saat 32 tassua tästä tarinasta!

Nimi: Lumi

22.06.2019 21:20
Vuoriklaani

Prologi

Kaikkialla vallitsi hävitys. Leiri lainehti kirkkaanpunaisessa meressä, joka hiljalleen hyytyi omiin lammikoihinsa. Karvatuppoja liikehti kevyessä tuulessa, joka ei silti riitänyt viemään veren ja kuoleman kammottavaa hajua pois. Hetki sitten leirissä käytiin yksi Vuoriklaanin historian karmeimmista ja verisimmistä taisteluista. Vihollisen, joka on heille normaali vaara aina kun he astuvat leirin ulkopuolelle. Tällä kertaa ne tulivat sisälle, suurella joukolla. Sudet.
Joka puolella lojui kuolleiden ruumiita. Kymmenien klaanitoverien, sekä muutaman suden. Niitä oli vaikea saada hengiltä. Moni sai maksaa siitä hengellään. Voitto ei sentään ollut turha, sudet saatiin ajettua pois. Tai niin haluttiin ajatella.
Lummetassu katseli menetettyjä klaanitovereitaan. Hän etsi heidän joukostaan kahta kissaa, joiden hän toivoi olevan elossa. Pian hän näki tutun tummanruskean turkin leirin toisella laidalla. Lummetassun sydän hypähti. Hiiritassu! Naaras lähti pujottelemaan verilammikoiden ja ruumiiden välistä niin kovaa kuin vammoiltaan pystyi. Lavassa oleva syvä haava sai hänet huohottamaan ja irvistämään kivusta. Hän tuskin kuuli, mitä ympärillä tapahtui. Jokainen selvinnyt raahautui viimeisillä voimillaan rakkaittensa luokse. Monet huusivat tuskasta ja surusta. Kukaan ei säästynyt menetyksiltä.
Lummetassun kulkiessa parantajanpesän ohi hän näki kuinka Puujalka rukoili Tähtiklaania kuolleen oppilaansa Lehvätassun ruumiin äärellä. Varpustähti nilkutti paikalle ja ärähti jotain parantajan korvaan. Kolli nousi ylös, vaikka suru paistoi edelleen tämän silmistä. Haavoittuneet oli hoidettava tai muuten joku vielä menettäisi henkensä.
Lummetassu kiristi vauhtia. Hiiritassun turkki oli jo lähellä. Äkkiä nuori oppilas näki kullankeltaista karvaa veljensä jaloissa.
”Emo!” Lummetassu parahti. Naaraan jalka petti alta ja hän mätkähti verilammikkoon. Kauhusta irvistäen hän kampesi itsensä takaisin jaloilleen ja kiiruhti emonsa ja veljensä luo. Kultasydän makasi liikkumatta Hiiritassun jaloissa.
”En ehtinyt pelastaa häntä”, Karhutassu änkytti, ”näin hänet maassa. Susi oli kumartumassa hänen ylleen...” Kollin puhe keskeytyi rajuun yskäkohtaukseen. Veripisaroita lensi Lummetassun valkealle turkille, joka oli jo valmiiksi värjäytynyt verestä. Hiiritassun kurkussa oli syvä viilto, josta tihkui verta.
”Hiiritassu!” Lummetassu parahti.
”Ei tässä mitään. Pieni naarmu vain”, Hiiritassu kähisi. Kolli horjahti ja kaatui Lummetassun syliin. Hiiritassu hengitti raskaasti.
”Puujalka!” Lummetassu huusi. Naaras kuitenkin tiesi, ettei parantaja ehtisi ajoissa. Liekki oli jo sammumassa veljen kirkkaanvihreistä silmistä - samanlaisista kuin mitä Lummetassulla oli. Hiiritassu räpäytti silmiään.
”Tee minut ylpeäksi, sisko”, kolli kuiskasi ennen kuin hänen päänsä retkahti taaksepäin ja kirkkaanvihreät silmät sumenivat ainiaaksi. Lummetassu oli näkevinään veljensä hengen nousevan ruumiista ja liittyvän muiden tänään menetettyjen kissojen henkien joukkoon. Hän kuvitteli myös Kultasydämen heidän joukossaan.
Hiljalleen nuoren kollin keho menetti lämpöään. Kyyneleet silmissä Lummetassu asetti veljensä kuolleen emonsa rinnalle. Hitain kielenvedoin hän alkoi sukimaan heidän molempien turkkeja.
”Lummetassu.”
Valkea naaras nosti katsettaan. Hän näki isänsä surullisen ilmeen. Varpustähti kumartui koskettamaan Hiiritassun kylmän kangistamaan ruumista. Oppilaan ihmetykseksi päällikkö ei tehnyt elettäkään tehdäkseen samoin myös kumppanilleen Kultasydämelle. Oli nimittäin selvää, että kolli huomasi tämän.
”Hänestä olisi voinut vielä tulla mahtava päällikkö jatkamaan minun tassunjälkiäni”, Varpustähti kuiskasi. Kolli vetäytyi kauemmas ja huokaisi. ”Tiedätkö, miksi hän sai nimekseen Hiiritassu? Hän oli pienenä niin pieni ja avuton, etten uskonut hänen pärjäävän. Sitten hänestä kasvoi urhea ja voimakas. Harmi, etten saanut kunniaa tehdä hänestä soturia. Näin hänessä itseni.”
Lummetassu tuijotti isäänsä sanattomana. Vaikka päällikkö ei koskaan heidän elämäänsä kuulunutkaan muuten kuin arvoasemaa pönkittävänä johtohahmona, oli tämä aina välittänyt pojastaan. Enemmän kuin Lummetassusta tai kumppanistaan. Hiiritassullekin tämä oli ollut pelkkä voiman esikuva, joka teki tästä voimakkaan fyysisesti, mutta jätti muun tekemättä.
”Mene Puujalan luo”, Varpustähti käski.
Nuori oppilas totteli ja tassutti klaanin parantajan luo. Ilmeisesti kolli oli ryhdistäytynyt oppilaansa kuolemasta ja alkanut hoitamaan jäljelle jääneitä. Lummetassu antoi katseensa kiertää aukiota. Hän näki, että Punakukka ja Susihammas seisoivat pystyssä. Heidät oli näköjään jo hoidettu hämähäkinseittikerroksista ja yrttitahnapaakuista päätellen. Myös klaanin varapäällikkö Valkohäntä näytti olevan elossa. Naaras oli paraikaan paikattavana Puujalan luona. Kaukaa katsottuna Valkohäntä kuitenkin vaikutti melko elottomalta, koska tämä ei liikkunut lainkaan Puujalan käsittelyn aikana.
Lummetassu nilkutti lähemmäs. Puujalka oli juuri lopettamassa Valkohännän hoitoa ja otti hänet seuraavaksi. Parantaja paikkasi hänet nopeasti.
”Tähtiklaani on tuominnut meidät”, kolli kuiskasi niin hiljaa, että vain Lummetassu kuuli sen. Naaras pudisti päätään. Hän ei halunnut uskoa sitä.
”Ehkä sillä oli tähän jokin tarkoitus”, Lummetassu mutisi.
Liikahdus pentutarhan suulla herätti Lummetassun huomion. Kellanpunainen turkki pilkotti luolan suojana olevien kivien takaa. Vaahterapentu kurkisti pelokkaan näköisenä aukiolle. Lummetassu hengähti huojentuneena. Nuori pentu oli älynnyt piiloutua pentutarhan suojiin. Sudet eivät älynneet etsiä sieltä, eivätkä ne sinne olisi mahtuneetkaan. Valitettavasti pentu saisi surullisen uutisen kuultavaksi taikka nähtäväksi heti kun tulisi aukiolle. Kollin emo oli osallistunut taisteluun suojellakseen ainutta poikaansa ja menettänyt siinä henkensä. Liekkilehden vaaleankellanpunainen ruumis makasi muiden joukossa aukiolla.
Vaahterapentu oli jo viisi kuuta vanha, vain muutaman kuun nuorempi kuin Lummetassu. Kolli kestäisi uutiset ja hyväksyisi sen ajanmittaan. Lummetassun kuitenkin pitäisi olla se, joka kertoisi pennulle. Muut vaihtoehdot klaanissa - Puujalkaa lukuunottamatta - olivat huonot. Susihammas ei tullut kysymykseenkään, Valkohäntä oli liian loukkaantunut, Varpustähti liian tunteeton ja Punakukka ei ole koskaan pitänyt Liekkilehdestä tämän matalan arvoaseman vuoksi.
Vaahterapentu nosti katsettaan ja kohtasi Lummetassun katseen. Kollin silmistä paistoi hämmenyksen sekainen suru. Pentu uskaltautui pois pentutarhan suojista ja hiipi vatsa maata viistäen oppilaan luo. Lummetassu sulki pennun syliinsä. Lavan haava sai hänet puremaan hammasta, mutta hän ei näyttänyt pennulle kipuaan. Naaras oli ollut kollin ystävä jo pentutarhassa, aina se vanhempi ja viisaampi, joka neuvoi kaikessa.
”Liekkilehti on kuollut, vai mitä?” Vaahterapentu kuiskasi ja yritti nähdä Lummetassun ohi. Lummetassu ei sanonut mitään, pentu tiesi jo vastauksen. Naaras näki kyyneleitä pennun kasvoilla. Siitä oli tullut orpo. Emoton ja isätön.
”Kaikki hengissä olevat kokoontukaa Suurkielekkeelle!” Varpustähden huuto kajahti kylmässä yöilmassa. Kaikki jäljellä olevat raahautuivat tavalla tai toisella kielekkeen läheisyyteen. Ainoastaan Valkohäntä jäi paikoilleen makaamaan.
”Tule”, Lummetassu kuiskasi ja johdatti kellanpunaisen kollipennun niiden harvojen selviytyneiden joukkoon.
”En hukkaa voimiamme ylimääräisillä sanoilla, vaan menen suoraan asiaan. Jäljellä olemme enää vain me. Sudet saattavat hyökätä uudestaan. Lupaan kuitenkin käyttää kaikki jäljellä olevat viisi henkeäni teidän suojelemiseksi. Meidän pitää kuitenkin siivota leirimme ja rakentaa parempaa suojaa. Me kasvamme vielä, mutta johtajuus täytyy olla oikeilla kissoilla. Niillä jotka osaavat johtaa. Vahvoilla”, Varpustähti paasasi. Muutama väsynyt maukaisu kuului kuuntelijoiden joukosta.
”Puujalka, missä kunnossa Valkohäntä on? Voiko hän jatkaa varapäällikön tehtävissä?”
”Varapäällikkösi tarvitsee vain hieman lepoa. Sen jälkeen hän on samassa kunnossa kuin aiemmin. Ole huoleti”, Puujalka tokaisi.
Lummetassu oli istunut melko lähelle kielekettä Vaahterapennun kanssa. Siltä etäisyydeltä hän uskoi nähneensä, kuinka hänen isänsä silmät siristyivät. Silmänräpäys ja isän katse oli jo normaali. Lummetassu ei tiennyt, mitä ajatella vilauksesta.
”Hyvä. Katsokin, että hän saa tarvitsemaansa lepoa”, Varpustähti maukui, ”kokous on päättynyt. Valvokaa rakkaittenne kanssa ja levätkää.” Sen sanottuaan Varpustähti kääntyi ja tassutti pesäänsä. Oli selvää, ettei päällikkö osallistuisi valvojaisiin.

Tähdet loistivat jo sysipimeällä taivaalla, kun kaikki vainajat oli saatu aukiolle riviin turkit suittuina. Suuressa arvoasemassa olleet oli aseteltu pienen välimatkan päähän alempiarvoisemmista. Jäljelle jääneet kokoontuivat aukiolle vaihtamaan viimeisen kerran kieliä rakkaittensa kanssa.
Lummetassu painoi kuononsa veljensä kylmään turkkiin. Hiiritassun ruumiissa oli vielä pieni häivähdys veljen tuoksusta. *Anna anteeksi, etten pystynyt suojelemaan sinua*, Lummetassu mietti.
Oppilas kävi makaamaan emonsa ja veljensä ruumiiden vierelle. Kun Hiiritassu makasi rauhallisena, Kultasydämen kasvoilla oli aavistuksen järkyttynyt ilme. Lummetassu mietti, mistä emo olisi voinut olla järkyttynyt kuollessaan.
Lummetassu painoi päänsä molempien rakkaittensa turkkeihin.
”Nähdään Tähtiklaanissa”, naaras kuiskasi. Hiljaa kivien ja kallioiden välissä ujeltava tuuli vastasi.

//Tarinassa esiintyy Vaahterapentu, jota en siis ole ostanut, vaan lunastan tavoitteissa heti tarinan julkaisun jälkeen. Jos ei käy, ostan Vaahterapennun (tai korvaavasti toisen pennun) kaupasta
//Parantaja käytti 4x hämähäkinseitin sitoakseen taisteluhaavoja

Vastaus:

Uijuijui tästä jää ajatukset juoksemaan! Jotain mätää Varpustähdessä täytyy olla!

Erinomainen aloitus tarinalle, koukuttaa heti mukaan. Tässä on myös hienosti mietittynä, että miksi klaani on niin pieni tarinoiden alussa. Susien hyökkäys on paha isku ja kenties aiheuttaa traumoja joillekin klaanin jäsenistä. Koska hyökkäys on suuri muutos kissojen elämässä, kannattaa miettiä, miten se näkyy tulevissa luvuissa. Läheisten kuolemista ja Varpustähden kylmästä kohtelusta tuskin heti toipuu.

Kirjoitat kieliopillisesti myös todella hyvin. Kuvailet hienosti ja kuvailu on hyvässä tasapainossa tapahtumien kanssa. Oikeastaan ainoa asia, mikä tekstissä pisti silmään oli ensimmäisen kappaleen raskaus ja sitten perässä tuo pieni kappale. Olisin jakanut isomman ainakin kahtia, näin se on helpompi lukijalle.

Jatka samaan malliin! Jään innolla odottelemaan seuraavia lukuja c:

Saat 38 tassua tästä tarinasta!
+ vaahterapennun käyttö oli ok

©2019 Aamukajastuksen polku - suntuubi.com